Ajan hammas, vääjäämätön vihollinen
”Ikä on pelkkä numero!” tavataan sanoa. Ainoa vain, että tuota mantraa hokevat keski-iän kynnyksellä olevat tai sen ylittäneet ihmiset ikään kuin vakuuttaakseen, joko itselleen tai muille, että ovat edelleen elämänsä vedossa ja kiinni ajassa, trendikkäitä. Olen itsekin syyllistynyt siihen, mutta toisaalta myös allekirjoitan sen.
Jokin aika sitten heräsin kylmänkalskeaan todellisuuteen ja tajusin, että olen kohta virallisesti keski-ikäinen. Keski-ikäinen! Tai no, eliniänodotteen mukaan olen jo nyt keski-iässä, mutta jos kuvitellaan kuoleman vastaanottavan minut sadan vuoden vanhana, olen kohta puolessavälissä matkaa.
Täytin syksyllä 45 vuotta. Saavutin iän, jonka ääneen sanominenkin tuntuu kummalliselta. Juurihan juhlin kolmekymppisiäni. Ollessani parikymppinen, keski-ikäisyys tuntui kaukaiselta ajatukselta. Viisikymppinen ihminen näyttäytyi ikälopulta. Toki vertasin itseäni vanhempiini, eivätkä he olleet silmissäni mitään viimeisen aallon harjalla ratsastavia cooleja tyyppejä, vaan enemmänkin niitä, jotka eivät tajunneet mistään mitään.
Nyt olen itse siinä vaiheessa elämää, että nuorisolaisten tekemiset, pukeutuminen ja musiikkimaku ovat minulle välillä täyttä hepreaa. Puhekielestä puhumattakaan. Kaikki uusi tuntuu vieraalta ja paikoin jopa ahdistavalta, vaikka kovasti yritän pysyä ajan hermolla, pulssilla. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä haastavammalta se tuntuu. Varsinkin, kun maailma menee eteenpäin luotijunan vauhdilla. Toki sukupolveni, niin sanottu X-sukupolvi, on paremmin kiinni ajassa kuin esimerkiksi meidän nelikymppisten vanhempien sukupolvi. Vanhempien ja lasten välinen sukupolvien kuilu on kapeampi kuin koskaan aiemmin.
Vaikka ikääntyminen tuo mukanaan omia haasteitaan, en siltikään koe, että kärsisin ikäkriisistä. En, ainakaan omasta mielestäni, ole koskaan kokenut sellaista. Enkä missään nimessä haluaisi olla nuorempi. Iän mukanaan tuoma elämänkokemus on jotain sellaista, mitä ei voi rahalla ostaa. Elämä täytyy kokea hyvine ja huonoine puolineen. Sanotaan, että kaikki mikä ei tapa, vahvistaa. Ja kasvattaa. Eletyn elämän myötä syntyneet arvet ovat kuin rinnassa killuvia urhoollisuusmitaleja, jotka kertovat siitä, että asioita on koettu ja eletty. Niitä ei voi koskaan ottaa pois, ja jokaisen pitää ansaita omansa.
Mutta onko ikä pelkkä numero? On ja ei. Se, antaako ikääntymiselle periksi, on kiinni vain ja ainoastaan ihmisestä itsestään. Välillä kummastuttaa, kun kolmekymppiset puhuvat itsestään kuin olisivat vailla rollaattoria ja saaneet eläkkeelle siirtymisen myötä kädenpuristuksen ja kultadubleekellon. Miksi? Iälle periksi antaminen on pieni häviö – varsinkin, jos se tapahtuu liian varhaisessa vaiheessa.
Toisaalta sitten: kuka haluaa olla se viisikymppinen tyyppi, joka notkuu hikisenä nuorisoyökerhojen pimeissä nurkissa aiheuttaen naurun tirskahduksia ja vilunväristyksiä? Se tyyppi, joka yrittää epätoivoisesti uskotella itselleen olevansa edelleen ”hip” ja ”cool”. Koska kukaan, joka on sanonut olevansa ”hip” ja ”cool” ei ole koskaan ollut moista.
Jokin aika sitten heräsin kylmänkalskeaan todellisuuteen ja tajusin, että olen kohta virallisesti keski-ikäinen. Keski-ikäinen! Tai no, eliniänodotteen mukaan olen jo nyt keski-iässä, mutta jos kuvitellaan kuoleman vastaanottavan minut sadan vuoden vanhana, olen kohta puolessavälissä matkaa.
Täytin syksyllä 45 vuotta. Saavutin iän, jonka ääneen sanominenkin tuntuu kummalliselta. Juurihan juhlin kolmekymppisiäni. Ollessani parikymppinen, keski-ikäisyys tuntui kaukaiselta ajatukselta. Viisikymppinen ihminen näyttäytyi ikälopulta. Toki vertasin itseäni vanhempiini, eivätkä he olleet silmissäni mitään viimeisen aallon harjalla ratsastavia cooleja tyyppejä, vaan enemmänkin niitä, jotka eivät tajunneet mistään mitään.
Nyt olen itse siinä vaiheessa elämää, että nuorisolaisten tekemiset, pukeutuminen ja musiikkimaku ovat minulle välillä täyttä hepreaa. Puhekielestä puhumattakaan. Kaikki uusi tuntuu vieraalta ja paikoin jopa ahdistavalta, vaikka kovasti yritän pysyä ajan hermolla, pulssilla. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä haastavammalta se tuntuu. Varsinkin, kun maailma menee eteenpäin luotijunan vauhdilla. Toki sukupolveni, niin sanottu X-sukupolvi, on paremmin kiinni ajassa kuin esimerkiksi meidän nelikymppisten vanhempien sukupolvi. Vanhempien ja lasten välinen sukupolvien kuilu on kapeampi kuin koskaan aiemmin.
Vaikka ikääntyminen tuo mukanaan omia haasteitaan, en siltikään koe, että kärsisin ikäkriisistä. En, ainakaan omasta mielestäni, ole koskaan kokenut sellaista. Enkä missään nimessä haluaisi olla nuorempi. Iän mukanaan tuoma elämänkokemus on jotain sellaista, mitä ei voi rahalla ostaa. Elämä täytyy kokea hyvine ja huonoine puolineen. Sanotaan, että kaikki mikä ei tapa, vahvistaa. Ja kasvattaa. Eletyn elämän myötä syntyneet arvet ovat kuin rinnassa killuvia urhoollisuusmitaleja, jotka kertovat siitä, että asioita on koettu ja eletty. Niitä ei voi koskaan ottaa pois, ja jokaisen pitää ansaita omansa.
Mutta onko ikä pelkkä numero? On ja ei. Se, antaako ikääntymiselle periksi, on kiinni vain ja ainoastaan ihmisestä itsestään. Välillä kummastuttaa, kun kolmekymppiset puhuvat itsestään kuin olisivat vailla rollaattoria ja saaneet eläkkeelle siirtymisen myötä kädenpuristuksen ja kultadubleekellon. Miksi? Iälle periksi antaminen on pieni häviö – varsinkin, jos se tapahtuu liian varhaisessa vaiheessa.
Toisaalta sitten: kuka haluaa olla se viisikymppinen tyyppi, joka notkuu hikisenä nuorisoyökerhojen pimeissä nurkissa aiheuttaen naurun tirskahduksia ja vilunväristyksiä? Se tyyppi, joka yrittää epätoivoisesti uskotella itselleen olevansa edelleen ”hip” ja ”cool”. Koska kukaan, joka on sanonut olevansa ”hip” ja ”cool” ei ole koskaan ollut moista.