Isän kädestä -sanontaan on aina liittynyt hirvittävä määrä negatiivista latausta, jopa väkivallan uhkaa. Kuka meistä ei olisi kuullut, että ”kohta saat perkele isän kädestä” ja pelännyt selkäsaunaa? Siksi haluankin hieman möyhiä tätä ummehtunutta ja vanhakantaista isiä pelottaviksi mörrimöykkyiksi maalaavaa retoriikkaa sekä kirjoittaa isyydestä, niin nousuista kuin laskuistakin, rakkauden ja positiivisuuden kautta.
Siksi siis tämä Isän kädestä.
Vaikka haluan purkaa ajatuksiani ja tunteitani positiivisuuden kautta, olisi älyllistä epärehellisyyttä unohtaa tai olla puhumatta vanhemmuuden tuomista negatiivisista tunteista. Eihän mikään koskaan olen pelkkää ruusujen terälehdillä tanssimista. Joskus sitä sattuu astumaan niihin piikkeihin, jotka sattuvat yhtä paljon kuin ne lattialle unohdetut legopalikat, Pipsa Possu – tai Ryhmä Hau -figuurit, jotka vaanivat tietämätöntä isää tai äitiä keskellä yötä vessareissulla.
Syksyllä 2023 päivänvalon näki viides kirjani nimeltään Faija – kirja isyydestä, ja tuossa kirjassa halusin dokumentoida erilaisten isien tunteita ja kokemuksia isyyden polulta. Kuulla erilaisten isien kokemuksia omista isyyspoluistaan, onnistumisista ja epäonnistumisista.
Kun pääsin kuulemaan ja puhumaan isien kanssa, löysin jokaisesta isyystarinasta paljon itseäni ja pääsin samalla peilaamaan omia tuntemuksiani kymmenen isän läpikäymiin asioihin. Ja voi veljet, kuinka paljon sieltä löytyikään samaistumispintaa! Itselleni oli huomattavan helpottavaa kuulla muiden isien sanoittavan ajatuksia, joiden kanssa olen kamppaillut.
Kuinka monta kertaa olenkaan kysynyt itseltäni, onko oikein tuntea näin tai noin? Uskallan väittää, että yksi kartelluimpia aiheita mitä tulee vanhemmuuteen, on siihen liittyvistä negatiivisista tunteista puhuminen. Ja puhuminen siitä, miksi vanhemmuus tai oma lapsi välillä tökkii pahemman kerran. Uskon, että syynä tähän on eittämättä pelko ja häpeä huonoksi vanhemmaksi leimaantumisesta.
Mielestäni tämä on lähtökohtaisesti väärin, lyhytnäköistä ja epäterveellistä vanhempaa itseään sekä lasta kohtaan. Jos meitä neuvotaan puhumaan avoimesti elämän haasteista, olemaan aitoja, miksi vanhemmuuden haasteista avoimesti puhuminen on ”no-go zone”?
Olemme valmiita jakamaan sosiaalisessa mediassa koko elämämme, mutta emme kertomaan riittämättömyyden tunteista, epäonnistumisen peloista tai siitä, kuinka oma uhmaikäinen lapsi on välillä pieni paskiainen tai siitä, kuinka paljon lapsiarki vaikuttaa aikuisten väliseen dynamiikkaan sekä seksielämään – eikä todellakaan positiivisesti. ”Nämä nyt ovat näitä ruuhkavuosia”, todetaan ja jatketaan hammasta purren, kunnes kaikki lävähtää silmille.
Niin upeaa, hienoa ja ihanaa kuin isänä oleminen onkin, samalla se on välillä jumalattoman raskas kivireki vetää. Molemmat todellisuudet ovat olemassa samanaikaisesti, enkä voisi mitenkään väittää, että kaikki on pelkkää iloa ja auvoa päivästä toiseen.
Kun uhmaiän kynnyksellä oleva muksu alkaa hiljalleen löytää omaa tahtoaan ja minuuttaan sekä vänkäämään vastaan juuri silloin, kun on kiire aamulla tarhaan, siinä koetellaan hermojen pituutta. Tai kun olet vaivalla valmistanut ruokaa, eikä mikään tunnu maistuvan, kaivat esiin sisäisen zen-mestarisi. En koskaan olisi uskonut pystyväni moisiin suorituksiin, mutta näin sitä saa yllättyä itsekin.
Lapsen kasvaessa ja kehittyessä, myös vanhempi kasvaa. Myös tällainen myöhäisherännäinen, keski-iällä isäksi tullut reliikki. Sitä väistämättä oppii uusia asioita itsestään, jos vain on sellaiselle avoin ja hyväksyy sen. Ainoa varma asia elämässä on muutos, ja aina on parempi olla muuttunut kuin juuttunut.
Loppujen lopuksi kuitenkin kiukuttelut, vastaansanomiset ja vänkäämiset unohtuvat, kun lapsi juoksee syliin halaamaan. Sillä kaikki on hetkellistä vain. Joku päivä sitä varmasti tulee kaipaamaan niitäkin hetkiä – tavalla tai toisella.
Lue myös: Teemu Potapoff ja Renne Korppila Dick Johnsonin haastattelussa!