Yksi iso silmänkääntötemppu?

Joka kerta sama homma. Niin myös tätä kirjoittaessani: ”Tämä teksti on sysipaska. Mitä aktuaalista helvettiä mä oikein suollan tähän? Kaikki huomaavat, että kirjoitan pelkkää paskaa.” Joka ikinen kerta käyn läpi samat epävarmuuden tunteet, ja vaikka kolumnini saisivat kivan vastaanoton, en osaa ottaa positiivista palautetta tosissani tai niin, että se todistaisi minun omaavan edes jonkinlaisen loogisen päättelykyvyn tai osaavan laittaa kirjaimia oikeisiin paikkoihin.

Olen jo vuosia kärsinyt, ja nimenomaan kärsinyt, niin sanotusta huijarisyndroomasta. Epävarmuus omasta kompetenssista on sielua ja itsetuntoa nakertava voima. Sitä ei voi estää, vaikka kuinka uskottelisi itselleen olevansa tilanteen herra. Onnistumiset tai muiden ihmisten kehuvat sanat eivät auta kuin hetkellisesti. Niistä huolimatta ajattelee, että on vain päässyt kuin koira veräjästä, ja kaikki onkin pelkkää yhtä suurta silmänkääntötemppua.

Käsite huijarisyndrooma esiintyi ensimmäisen kerran Pauline Clanzen ja Susanne Imes’n vuonna 1978 julkaisemassa artikkelissa. Clanzen ja Imes’n teorian mukaan ajattelutapa omasta huonommuudesta juontaa lapsuuteen, jolloin vanhemmat ovat hehkuttaneet jälkikasvulleen tämän olevan paras kaikessa mahdollisessa. Aikuiseksi kasvaessa saattaakin käydä niin, että maailma osoittaakin lapsen olevan keskiverto sukankuluttaja eikä seuraava messias. Odotusten ja realismin joutuessa törmäyskurssille itsetunto joutuu koville.

 

Huijarisyndroomasta kärsivä ihminen on vakuuttunut siitä, että hän on huijari ja hänen saavutuksensa eivät ole tulleet omien avujen, vaan enemmänkin satunnaisten onnistumisten ja hyvän ajoituksen tai tuurin avulla. Vaikka CV tai näytöt osaamisesta olisivat kuinka tuhteja tai vakuuttavia, ihminen ei pääse eroon ajatuksesta, että muut pitävät häntä kyvykkäämpänä kuin hän oikeasti on. Hänen on vaikeaa olla koskaan tyytyväinen ja uskoa omiin suorituksiinsa. ”Kohta ne huomaavat, että olen pelkkää fuulaa!”

Huijarisyndroomaa kokevista puhuttaessa yleensä tarkoitetaan korkeakoulutuksen saaneita, ehkä hieman ”paremmissa” ammateissa olevia ihmisiä, jotka jollakin mittareilla ovat menestyneitä elämässään. Mutta sitä ei kuitenkaan pitäisi rajoittaa koskemaan vain ammatillista osaamista, koulutustasoa tai uralla menestymistä. Huijarisyndrooma voi levitä syövän lailla läpi koko elämän vaikuttaen kaikkeen lähtien harrastuksista aina pari- ja perhesuhteisiin saakka. Sitä saattaa vaikka kokea, ettei ole tarpeeksi hyvä kumppanilleen, joka kohta näkee sen ja jättää kaiken taakseen etsiäkseen itselleen kyvykkäämmän, charmikaamman tai rakastettavamman kumppanin. Näin voi tuntea, vaikka kaikki olisi paremmin kuin hyvin.

Onko huijarisyndrooma niin yksiselitteinen kuin Clanzen ja Imes antoivat ymmärtää? Kuinka paljon ihmisten kokemuksiin itsestään vaikuttavat lapsuuden liialliset odotukset ja sen jälkeinen todellisuuden märkä rätti päin kasvoja ja kuinka paljon elämänpolun mutkat, jotka tuovat mukanaan traumoja ja heikentävät itsetuntoa? Voiko näitä kahta tekijää erottaa toisistaan? Näin sertifioituna keittiöpsykologina näkisin, ettei suoranaisesti voi.

Tätä tekstiä varten tein pienen kyselyn sosiaaliseen mediaan, tarkemmin sanottuna Twitteriin, ja kysyin ihmisiltä, kuinka moni heistä on elämänsä aikana kokenut uponneensa tähän suohon? Vastauksia tuli kymmenittäin. Kaikkia niitä yhdisti se, että niissä kaikui eletyn elämän traumojen klangi. Kuten myös itsellänikin.

Paljastan jotain henkilökohtaista. Nuoruudessani minuun ei juurikaan uskottu. Sanottiin, ettei minusta tule koskaan mitään, että olen ”pelkkää lehmänpaskaa”. Tai että joku toinen ikätoverini on parempi kuin minä. Eli toisin sanoen tapaukseni on suhteellisen kaukana siitä, kuinka Clanze tai Imes ajattelivat. Toki olen pyrkinyt käyttämään noita sanoja polttoaineena, joka pitää minut liikkeessä, saa tekemään asioita, mutta… Onnistumiset eivät juurikaan ole tuntuneet tapahtuneen oman osaamisen avulla – enemmänkin tuurilla. Kohta tulee eteen tilanne, että lukijat, kuuntelijat ja ennen kaikkea työnantajani huomaa, etten osaakaan mitään. Pirullinen tilanne.

Vaikka kerta toisensa jälkeen epäilen itseäni ja omaa suoritustani niin työ- kuin siviilielämässäkin, olen huomannut, että ikävuosien mukanaan tuoma armollisuus itseäni kohtaan on auttanut selättämään kovimmat epäilyksen äänet. Olen oppinut tunnistamaan vahvuuteni ja jalostamaan niitä entistä paremmiksi, ja vaikka edelleen haluan tehdä uusia asioita, en mene niihin suin päin, vaan pienin askelin oppien.

Yhteiskunta luo entistä hurjempia suoritus- ja odotuspaineita niin nuorille kuin vanhemmillekin. Kilpailu on kovaa, ja sillä paljon puhutulla terveellä itsetunnolla varustetut ihmiset ovat harvassa. Meiltä joko odotetaan liikaa tai vastaavasti meihin ei uskota tarpeeksi. Olemme kuitenkin kaikki samassa veneessä. Jokainen meistä, se vahvimmaltakin ja osaavimmaltakin vaikuttava tyyppi, epäilee itseään. On huojentavaa ymmärtää, ettei ole yksin ajatustensa kanssa.

Tämä sivusto on suojattu reCAPTCHA:lla, ja Googlen tietosuojakäytäntö ja käyttöehdot ovat voimassa. Googlen tietosuoja ja Käyttöehdot löytyvät täältä.