Yhden onni, toisen loukkaantuminen

Kenelle kerrostalossa asuvalle niin sanotut heippalaput eivät olisi tuttu ilmiö? Niitä sekä liimataan ala-aulojen ilmoitustauluille, tipautetaan vaivihkaa postiluukuista tai sujautetaan autojen tuulilasien pyyhkimien alle. Lappuihin kynäillyt viestit ovat yleensä passiivis-aggressiivia kehotuksia toimia laputtajan toivomalla tavalla. Koska anonymiteetti heippalapuissa on enemmän sääntö kuin poikkeus, on vaikea tietää, kuka kulloisenkin lippusen takana on. Näin ollen on vaikeaa keskustella asiasta kasvotusten ja etsiä asiaan yhteistä säveltä.

Heippalappuja ja kyyliä, jotka haluavat muiden elävän heidän mielensä mukaisesti on ollut aina, mutta jokin on muuttunut. Jos aiemmin laputtajiin ja toisten tekemisiä kyttääviin suhtauduttiin ripauksella huumoria olkapäitä kohauttaen ja jatkettiin elämistä, nyt se alkaa olemaan mahdotonta. Miksi? Heitä on alettu ottaa tosissaan. Ja sosiaalinen media on antanut heille porraskäytävän ilmoitustaulua suuremman foorumin jakaa epistolaansa.

Luin taannoin lehtijutun, joka summaa oivallisesti sen, mikä tässä maailmanajassa on vikana. ”Vegaani kyllästyi naapurustossa leijailevaan lihan hajuun – pyytää sulkemaan ikkunat: ”Tämä vuodenaika on minulle todella raskas”, otsikko kertoi. Itse jutussa avattiin, kuinka vegaani, juoksemista harrastava henkilö kokee kesän raskaana, kun ihmiset kokkaavat liharuokia eikä hän voi juosta naapurustossaan paistuvan lihan hajun leijuessa ilmassa. Avoimen sähköpostin naapureilleen lähettänyt henkilö kertoi kokevansa hajun ”loukkaavana”. Samainen henkilö kuvaili tilannetta ”musertavaksi”, joten hän pyysi naapureiltaan empatiaa niitä henkilöitä kohtaan, jotka eivät syö lihaa.

Jutun luettuani pidin sitä aluksi aprillipäivän myöhästyneenä vitsinä, mutta mitä tarkemmin jäin pohtimaan, tottahan tuon on pakko olla. Vieri vieressä tapahtuvasta yhteisestä elämisestä, jossa hyväksymme toistemme erilaisuuden on tullut halju muisto menneisyydestä. Ihmisten resilienssi ja kyky sietää erilaisuutta on typistynyt lähelle nollaa. Oppikirjaesimerkkinä moisesta toimii yllä mainittu artikkeli ja vegaaninen juoksija: ”Koska en syö lihaa, en soisi sitä myös teillekään. Ja jos teidän pitää syödä, tehkää se suljetussa tilassa, etten joudu kokemaan sitä edes etäisesti, koska se loukkaa minua.”

Huolestuttava trendi on alati kasvava muiden ihmisten kontrolloiminen ja heidän elämäntapansa sekä -tyylinsä tuomitseminen sillä perusteella, ettei se nyt sovi omaan maailmankatsomukseen. Itseäni on jo pitkään kummastuttanut pöyristyjien kovin ahdas maailmankuva, jossa kaikki tuntuu olevan nollasummapeliä. Ikään kuin muiden onni olisi pois heiltä. ”Koska minä en hyväksy tai ymmärrä tuota, haluan, ettet sinäkään tee niin.” Miksi näin? Mitä hyvää tasapäistämisestä on koskaan syntynyt?

Olemme luoneet maailman, jossa pienen vähemmistön, jopa vain yhden ihmisen, tunteet määrittelevät enemmistön askelmerkit. Sen, että vegaani juoksija kokee tulleensa loukatuksi paistuvan pihvin tuoksusta, pitäisi tarkoittaa vain sitä, että vegaanin juoksijan pitäisi tulla toimeen asian kanssa tai laittaa nopeammin tossua toisen eteen. Ei sitä, että koko muun naapuruston pitäisi muuttaa ruokailutottumuksiaan hänen mielensä mukaisiksi – sellaisiksi, jotka kyseinen juoksija hyväksyy. Tunteet eivät ole päteviä mittareita kenellekään muulle kuin tunteiden kokijoille. Eivätkä välttämättä heillekään, sillä tunteet ja ajatukset muuttuvat. Tänään tällaista, huomenna erilaista. Tunteet ovat subjektiivisia, ja mikä yhdestä tuntuu pahalta, ei toiselle merkitse mitään. Hyvä niin, sillä maailma tarvitsee enemmän yhtenäisyyttä siinä, että me kaikki olemme erilaisia. Sitä kautta syntyy ymmärrys siitä, että erilaisuus on rikkautta. Kaikille kyllä on paikkansa – niin vegaaneille kuin lihansyöjillekin.