Tunnustan, olen kateellinen ja ylpeä siitä
”Kateus vie kalatkin järvestä.” ”Suomalaiset ovat valmiita maksamaan satasen, ettei naapuri saa viittäkymppiä.” Nämä ovat monille tuttuja sananlaskuja ja yleisimpiä, kun puhutaan kateudesta muita ihmisiä kohtaan. Härmässä tohditaan ajatella, että kateus olisi erityisesti suomalaiskansallinen tunne. Tai että suomalaiset olisivat jotenkin erityisen kateellista porukkaa. No, näin ei ole ja eivätkä ole. Kateus on universaali tunne. Sehän on jo listattuna yhdeksi seitsemästä kuolemansynnistä – heti kakkosena. Jos ajatellaan kuolemansyntien olevan pahemmuusjärjestyksessä, kateus on mukana kärkikahinoissa. Ohi menee vain ylpeys.

Mikä pahinta, tunnustan olevani kateellinen, mutta olen ylpeä siitä. Helvetin lieskat nuolevat perskarvojani viimeistään tämän sanottuani, elleivät elämäni aikana tehdyt synnit ole jo syösseet minua vanhan vihtahousun vastaanotolle. Mutta: on kateutta ja on kateutta. Ratkaisevaa on se, onko kateus liikkeelle paneva vai sielua ja mieltä syövän lailla nakertava voima. Saako tunteen käännettyä inspiraatioksi omaan tekemiseen vai muuttaako sen ihmisen kaikelle katkeraksi kyräilijäksi?

Olen pelannut elämäni läpi ajatellen, etten ole koskaan ollut kenellekään kateellinen mistään. En hienoista autoista, en kauniista naisista, muhkeammista pankkitileistä, onnistuneista urista tai upeista asunnoista. En vain osaa olla kateellinen sanan perinteisessä merkityksessä, vaan olen paremminkin ajatellut, että mikäli joku saavuttaa elämässään jotain, minullakin on mahdollisuus samaan. Ei tietenkään samalla alalla, vaan omassa jutussani. Mikä se sitten ikinä lieneekään. Haluan edelleen pitää kiinni tuosta ajatuksesta.

Olen silti viime aikoina huomannut ajattelevani, etten muka ole ammatillisesti saavuttanut mitään, kun taas ympärilläni olevat ihmiset ovat onnistuneet omissa hommissaan. Olen saanut itseni kiinni ajattelemasta jopa niin, että olen kokenut vääryyttä, kun pitkään ja kovasti haluamani projektit, joiden eteen olen tehnyt ahkerasti töitä, ovat kariutuneet. Juuri sellaista pienisieluisen kateellisen uhriutuvaa ininää, mitä olen aina pyrkinyt välttämään. Olen tuntenut kateutta kollegojani kohtaan, mutta ennen kaikkea olen tullut sokeaksi omille onnistumisilleni. Ikään kuin maailma olisi minulle jotain velkaa ja olisin automaattisesti oikeutettu johonkin.

Tunne pelästytti. Ei saatana, enhän minä voi olla juuri sellainen, mitä en arvosta pätkääkään, suomin itseäni. Samalla tajusin vajonneeni siihen samaan saablarin sudenkuoppaan, mihin niin moni on tippunut: nähdään vain lopputulos, mutta ei kaikkia niitä epäonnistuneita, vihkoon menneitä yrityksiä ja pettymyksiä, jotka reunustavat polkua kohti unelman toteutumista. Ihailemme ja hehkutamme hienoja innovaatioita, yrityskauppoja ja loistavia roolisuorituksia niin kiimaisesti, että unohdamme niiden takana olevat konkurssit, stressistä saadut vatsahaavat ja vuokrayksiössä ahdistuksessa itketyt illat tilin saldon näyttäessä miinusta.

Nopeaa ja kestävää voittoa tai onnistumista ei tässä maailmassa ole, ja uskallan väittää, että jokaisen menestyjän sisällä asuu jollekin toiselle kateellinen ihminen. Hän on halunnut saavuttaa jotain samaa, mitä joku muukin. Menestynyt ihminen on osannut muuttaa kateuden polttoaineeksi, eikä ole muutaman epäonnistumisen jälkeen jäänyt katkeraksi takarivistä arvostelijaksi.

Olen kateellinen ja ylpeä siitä. Se pieni kateuden siemen on pitänyt minut nälkäisenä erinäisten asioiden suhteen ja vienyt minua mielenkiintoisiin tilanteisiin ja auttanut minua tekemään asioita, mitä olen saanut tehdä. Vaikka kirjoittaa juuri nyt tätä tekstiä sinulle.

Tämä sivusto on suojattu reCAPTCHA:lla, ja Googlen tietosuojakäytäntö ja käyttöehdot ovat voimassa. Googlen tietosuoja ja Käyttöehdot löytyvät täältä.