Taistele, pakene tai jäädy

Tyhjään hyppääminen. Siltä minusta tuntui viitisen vuotta sitten, kun suljin Nelonen Median oven takanani ja siirryin täysipäiväiseksi freelancer-toimittajaksi. Olin juuri julkaissut ensimmäisen kirjani Yön sankarit ja sen myötä saanut paljon positiivista palstatilaa. Ennen syksyä 2015 olin 15 vuotta työskennellyt toimittajana Nelosella erilaisissa positioissa mielenkiintoisissa ja mukavissa hommissa, mutta kirjan julkaiseminen ja sen saama hypetys tuotti paljon uusia työtilaisuuksia, joten aloin ajatella, että ehkä tulisin toimeen yrittäjänä.

Ratkaisua edelsi karmea Jaakobin paini miettiessäni, mitä tekisin. Mikä on taloudellisesti oikea ratkaisu? Entä jos siipeni eivät kannakaan? Entä jos kaikki suunnitelmani menevätkin mönkään ja joudun myöntämään itselleni ja samalla muille, ettei minulla vain riitä? Pelkäsin, ja pelkään edelleen, epäonnistumista. Noloa mahalaskua.

Näitä samoja ajatuksia olin käynyt läpi muutama vuosikymmen aiemmin muutettuani kotikaupungistani Oulusta Helsinkiin opiskelemaan. Yksi elämäni parhaimmista hetkistä oli, kun Oulusta Helsinkiin saapunut yöjuna ohitti Pasilan ja kuuluttaja totesi ”tervetuloa Helsinkiin”. Tiesin, että olin saapunut kotiin.

Vaikka muuten olin onnellinen, minua vaivasi pelko epäonnistumisesta. En missään nimessä halunnut palata takaisin paikkaan, mistä olin aina halunnut pois. Pelko maitojunalla palaamisesta sai minut opiskelemaan ja tekemään töitä kahta kauheammin, ylittämään itseni. Pelko kiritti tekemään kahta työtä ja iskemään perseeni penkkiin iltaisin kirjavuoren ääreen. Pelko löi sisään selviytymisvaihteen, jonka avulla luovin tietäni eteenpäin askel kerrallaan.

Fight, flight, freeze. Taisteleminen, pakeneminen tai jäätyminen. Nämä kolme pelkokäyttäytymistä ovat yleisiä läpi eläinkunnan, myös ihmisillä. Osa ihmisistä taistelee ja kamppailee pelon iskiessä päälle. Toiset pakenevat ahdistavaa ja pelottavaa tilannetta, kun taas yksi jäätyy kiertyen kilpikonna-asentoon. Kuinka iso pelon aihe on, määrittää sen, miten ihminen reagoi kohdatessaan itsensä, sillä seistessään kallion reunalla ihminen tuijottaa samalla sieluunsa. Kuka olen? Mitä kestän? Mihin minusta on?

”Mä en pelkää mitään tai ketään!” En jaksa edes laskea, kuinka monen suusta olen tämän virren kuullut. Höpöhöpö, sanon. Jokainen meistä pelkää jotain. Toki toiset ovat kovaksikeitetympiä kuin toiset, mutta jokaisella meistä on Akilleen kantapäänsä, heikko kohta.

Kun kyselin ihmisiltä sosiaalisessa mediassa heidän suhdettaan pelkoon, monet vastasivat pelkäävänsä hämähäkkejä, käärmeitä tai ilmastonmuutosta. Eikä siinä mitään. Kaikki edellä mainitut asiat ovat perusteltuja pelon kohteita, mutta hain enemmänkin sitä sielun syvyyksistä kumpuavan pelon lähdettä.

Näin keski-ikäisenä pelkään kahta asiaa: itseäni ja vääjäämättömästi lähestyvää kuolemaa. Itseäni lähinnä siksi, koska tiedän itse olevani pahin viholliseni. Takana ovat nuoruuden huolettomat vuodet ja tilalla on liki viisikymppinen äijänkäppyrä, jonka on otettava vastuuta muistakin kuin itsestään. Jos joku voi sössiä kaiken hyvän, mitä olen koskaan saavuttanut, se olen minä itse. Minulla on valta ja vastuu, ja se pelottaa. En voi tukeutua kehenkään muuhun, vaan vastaan itse kaikesta. Minä.

Sitäkin enemmän pelkään kuolemaa. Viikatemiehen saapuminen tulee päivä päivältä selkeämmäksi ystävien ja tuttavien lähtiessä yksi kerrallaan. En niinkään pelkää kuolemaa itsessään, vaan enemmänkin sitä, että joutuisin liukumaan tuonpuoleiseen yksin ilman, että kukaan pitäisi kädestäni kiinni tai valvoisi vierelläni.

Mutta koska ihmisellä on valta vaikuttaa siihen, kuinka reagoi pelkoihinsa, olen läpi elämäni valinnut taistelemisen. Siksi yritänkin joka päivä taistella sen eteen, etten möhlisi asioita, jotta minun tarvitsisi kohdata suurinta pelkoani.