Muistan vieläkin sen tunteen, vaikka siitä on kulunut jo yli kolmekymmentä vuotta. Mummolani oli Kuusamossa, ja yhtenä kuumana kesänä rakastuin ensimmäisen kerran. Olin 12-vuotias nuori poika, joka näki vaaleatukkaisen, mahdollisesti samanikäisen, nuoren tytön paikallisessa kirjastossa. Yhtäkään sanaa en tytön kanssa kertaakaan vaihtanut, koska en ujona kehdannut. Silti koin, että tässä on jotain elämää suurempaa. Pää hiessä fillaroin joka päivä takaisin kirjastoon hengailemaan siinä toivossa, että näkisin tämän tytön uudelleen ja voisin vaihtaa hänen kanssaan ainakin moikat. Noihin aikoihin radiossa taajaan soinut Popedan ”Pitkä kuuma kesä” oli sen kesän kovin hitti, ja tuntui siltä kuin Pate olisi sanoittanut tunteeni yksi yhteen. Edelleen kyseisen kappaleen kuullessani palaan muistoissani kesään -86 ja noihin fiiliksiin.
Sitä päivää, että olisin jutellut mysteeritytön kanssa ei koskaan tullut. Pian olikin aika lähteä kotiin loman lopun siintäessä. Yksipuolisesta lomaromanssista luopuminen oli nuorelle miehenalulle maailman isoin ja surullisin juttu. Mutta vaikka sillä hetkellä se tuntui maailmanlopulta, siitäkin selvittiin – seuraavaan sydänsuruun saakka.
Rakastuminen – ja rakastaminen – koko sydämellään on vittumaisinta, mitä ihminen voi itselleen tehdä. Rakastuminen on pelottavaa, sillä se on benjihyppy tyhjyyteen ilman turvallisuuden tunnetta tuovaa köyttä. Hypätessä tietää, että vapaapudotus päättyy reilusti ennen kuin keho iskeytyisi maahan, mutta rakastuessa ottaa aina riskin, että osuu maahan ja särkyy palasiksi. Niiden palasten kasaan kerääminen on loputonta. Rakastaessa täydellä sydämellä ihminen on haavoittumaisimmillaan, mutta luottaa siihen, että toinen on juuri se oikea, joka ei koskaan petä tai jätä.
Ensirakastumisen jälkeen minulle on kertynyt parisuhteita ja kihloja verkonpainoiksi saakka. Jokaisella suhteella on kuitenkin ollut paikkansa elämässäni, olivat suhteet olleet sitten hyviä tai huonoja, lyhyitä tai pitkiä. Kaikki ne ovat muokanneet ja kasvattaneet minua ihmisenä sekä kumppanina. Vaikka jokin suhde on uponnut kuin Costa Concordia, sitä on uskonut, että seuraava kerta on parempi.
Rakastuminen saa kellot pysähtymään. Se saa ihmisen ylittämään itsensä ja vuoria. Rakastuminen ja rakastettuna oleminen saa meidät tuntemaan, että merkitsemme jotain. Se saa meidät tuntemaan, että olemme elossa. Mutta rakastumisella ja rakastamisella on vissi ero. Rakastuminen on lepattava perhosparvi vatsanpohjassa, kun taas rakastaminen punnitaan vuosien mittaan. Kuka tahansa pystyy rakastumaan kehen tahansa, mutta rakastaminen vaatii töitä. Hartiavoimin tehtyä duunia.
Ensirakastumisestani on kulunut yli kolmekymmentä vuotta. Sen jälkeisiin vuosiin mahtuu paljon pettymyksiä, iloa, naurua ja kyyneleitä. Jotkut suhteet ovat tuoneet mukanaan kyynisyyttä, enkä itsekään voi sanoa toimineeni aina niin kuin olisi pitänyt. Nyt keski-ikäisyyden kynnyksellä tietää, tai ainakin luulee tietävänsä, mitä rakastaminen ja rakkaus tarkoittavat.
Vaikka rakastuminen ja sitä seuraava rakastaminen saattavat tuoda mukanaan sydänsuruja ja lommoja sieluun, on se inhimillisin asia maailmassa. Jokainen meistä haluaa tulla rakastetuksi ja kokea olevansa jollekulle tärkeä. Siksi olemme valmiita ottamaan riskin ja hyppäämme tyhjyyteen kerta toisensa jälkeen. Vielä joskus köysi pehmentää laskeutumisen.