Mikä minulle on isänä ollut haastavinta?
Eivät niinkään pedagogiset ratkaisut, joita joudun tekemään, uhmaikäisen itkupotkuraivarit tai (nyt jo onneksi taaksejääneet) kakkavaippasulkeiset, vaan ihan tavallinen arkeen hiipinyt epävarmuuden tunne ja sen myötä liukuhihnalta tulevat jatkuvat pettymykset.
Kun isäksi tulee vanhemmalla iällä, tässä tapauksessa keski-ikäisenä, elämä on ehtinyt ajautua uomiinsa todella vahvasti. Myönnän: olen rutiinieni orja, sillä mielestäni rutiinit luovat kehykset kestävälle jatkumolle. Mutta entä sitten, kun rutiinit eivät toteudukaan odotusten mukaisesti? Ainoa voimassa oleva sääntö tässä elämänvaiheessa tuntuu olevan, ettei mikään ole niin varmaa kuin epävarma.
Esimerkki 1: Edellisenä iltana olet saattanut suunnitella seuraavan päivän, koska ainakin sen olen jo ehtinyt oppia, ettei seuraavaa päivää pitemmälle oikein kannata suunnitella mitään. Ohjelmassa olisi kuntosalitreeniä, muutama palaveri ja, päivän mukaan, joko haastatteluja tai kirjoittamista.
Kun kukko laulaa, käykin ilmi, että rintaperillinen, joka oli vielä nukkumaan mennessään terve, toi päiväkodista mukanaan kauniin piirustuksen kylkiäisenä kulkutaudin. Kaikki aiemmin suunniteltu joutaakin sitten roskikseen ja alkaa arpominen siitä, kumpi vanhemmista hoitaa minkäkin asian ja kumman menot tai työtehtävät ovat prioriteettilistalla korkeammalla.
Esimerkki 2: Puoliso on suunnitellut matkaa, jonka hän tekee lapsen ja ystävättärensä sekä hänen lapsiensa kanssa. Sehän tietenkin tietää iskälle mahtavaa kätyä, joten luvassa olisi joutenoloa siistissä kodissa, leffoja, herkkuruokaa ja lasillinen tai kaksi hyvää viskiä yksin. Ai että!
Jos jotain olen kolmen menneen vuoden aikana oppinut, niin sen, että karhunlihaa on turha alkaa jaksamaan vielä siinä vaiheessa, kun mesikämmen tallustelee vielä metsikössä. Viskiä ei kannata kaataa lasiin ennen kuin on omin silmin nähnyt laivan irtoavan laiturista, sillä kaikki voi mennä uusiksi silmänräpäyksessä.
Olen koko puolivuosisataisen elämäni ajan ollut enemmän tai vähemmän varman päälle pelaaja. ”Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla” onkin yksi lempisanonnoistani – se kertonee aika paljon siitä, miten olen pyrkinyt elää elämääni. Kuten jo aiemmin mainitsin, olen rutiinieni orja, eikä se ole tällaisessa elämänvaiheessa kovinkaan hedelmällinen tapa elää. Samaan aikaan kun rutiinit tuovat ryhtiä ja rytmiä elämään, niistä poikkeaminen voi tuntua pettymykseltä.
Alkuun minulle oli vaikeaa suhtautua tällaisiin arjen pieniin pettymyksiin, koska olin tottunut arkeni soljuvuuteen omalla painollaan, käsikirjoituksen mukaan. Totta kai elämäni on ollut täynnä järkyttävän isoja sekä mikroskooppisen pieniä pettymyksiä, takaiskuja, mutta olin itsekin yllättynyt siitä, kuinka paljon tällaisilla oli vaikutusta pääni sisäisesti. ”Eikö mulla muka ole minkäänlaista resilienssiä?” kyselin itseltäni. Huomasin olevani pettynyt itseeni ihmisenä mutta eritoten miehenä ja sitä kautta isänä.
Olen luonteeltani suorittaja, joka kokee olevansa kokonainen ja ihmisarvoinen vasta sitten, kun päivittäisestä to do -listasta jokainen boksi on ruksattu yli. Eikä se ole muuta kuin itse kasaan hitsattu häkki, jonka vangiksi olen asemoinut itseni täysin vapaaehtoisesti. Kuinka sitten onnistuin päästämään irti pettymyksen ja harmituksen tunteista sekä löytämään rennomman otteen lapsiarkeen? Vastaus on muiden isien avulla.
Kun keskustelin ystävieni kanssa, isiä hekin, fiiliksistä, joita tällaiset pienet pettymykset tuottavat, opin, etten ole ainoa, jota tilanteet välillä stressaavat ja ärsyttävät. Ehkä aloin ymmärtää, ettei arkea ja isyyttä voi suorittaa, sillä se ei johda mihinkään muuhun kuin loppumattomaan kilpajuoksuun, jossa ei ole voittajia.
Suorittaja yrittää aina pitää kaikkia lankoja käsissään, mutta vanhemmuuteen väistämättä kuuluu arjen pieni epävarmuus, joka itsessään on rikkaus.