Opi rakastamaan epäonnistumista

”You, me or nobody is going to hit as hard as life. But it ain't about how hard you hit, it is about how hard you can get hit and keep moving forward, how much can you take and keep moving forward.”

Näin toteaa Sylvester Stallonen näyttelemä Rocky Balboa ikonisessa kohtauksessa, jossa hän puhuu siitä, kuinka noustaan voittajaksi. Ei pelkästään kehässä, vaan myös elämässä. Monologissaan Rocky käsittelee epäonnistumista ja sitä, kuinka epäonnistumisesta selviydytään. Kyse ei ole siitä, kuinka monta kertaa elämä lyö lattiaan, vaan viime kädessä siitä, kuinka monta kertaa nousee ylös ja jatkaa kamppailua. Sillä varmaa on vain se, että elämä tulee napauttamaan jabin ja välillä jopa sen tuhdin takakäden jokaisen leuankärkeen.

Olen aina ollut, ja olen edelleenkin, tyyppi, joka pelkää epäonnistumista kuin ruttoa, sillä pidän epäonnistumista aina pienenä kuolemana. Oli kyse asiasta kuin asiasta. Lataan kaikkeen tekemiseeni aina isoja painolasteja, joten jos tai kun en onnistu mielikuvieni tai haaveideni mukaisesti, pettymys on iso. Eikä siinä vielä kaikki.

Olen myös ollut ihminen, joka jää vellomaan pettymyksessä useamman päivän ajaksi. Pyörittelemään ajatuksia siitä, kuinka olisin voinut tehdä jotain toisin. Ja jos olisin tehnyt toisin, kuinka paljon paremmin asiat olisivat nyt. Should’ve, could’ve, would’ve. Voisi jopa puhua ikään kuin kurjuuden maksimoinnista. Itsesyytösten määrää ei voi laskea.

Tapasin taannoin erään puolitutun kaverin, joka tuli luokseni ja hehkutti sitä, kuinka olen saanut asioita aikaiseksi ja ”rakentanut kaiken hienosti”. ”Rakentanut minkä hienosti?” mietin itsekseni. Tyypin sanat kuulostivat korviini täysin absurdeilta, sillä olen se jätkä, joka on mielestään epäonnistunut huomattavasti enemmän kuin onnistunut. Epäonnistunut asioissa ja tilaisuuksissa, jotka tarjoiltiin hopealautasella. Kuluneet vuodet ovat pikkuhiljaa opettaneet sen, että itsesyytöksillä ja kanveesiin jäämisellä ei voita mitään. Olen oppinut olemaan armollisempi itseäni kohtaan.

Vierastan käsitteiden ”luuseri” ja ”voittaja” käyttämistä, sillä ne arvottavat liikaa ihmisiä, eikä kukaan meistä pysty ennustamaan tulevaisuuttaan. Ja tämän päivän ”voittaja” voi olla huomisen ”luuseri”, koska elämä tapahtui. Mutta jos nyt käytetään näitä termejä, niin voittajan erottaa häviäjästä se, että ensimmäinen nousi ylös, ravisteli itsensä, iski leuan rintaan ja suuntasi nokkansa kohti vastatuulta.

Maailmanhistoria on täynnä sankari- ja menestystarinoita, kuinka joku on tehnyt upean, maailmaa muuttaneen innovaation, sieluja sykähdyttäneen kappaleen, kirjan tai taideteoksen tai muuten onnistunut omalla sarallaan. Harvoin kuitenkaan puhutaan siitä, kuinka monta kertaa menestyneet ihmiset ovat epäonnistuneet matkallaan kohti onnistumista. Mikään elämässä ei ole suora jana pisteestä A pisteeseen B, vaan se on täynnä nousuja ja laskuja, kinttupolkuja, joiden varsilla on naamaa piiskaavia lehdettömiä oksia. Jokaisen menestystarinan takana on lukuisia pettymyksiä ja lukemattomia epäonnistumisia. Ilman mustaa ei voi olla valkoista, ja mustaa taustaa vasten valkoinen näyttää kirkkaammalta.

Jokaiselle meistä tulee eteen tilanteita, jolloin hommat eivät luista (itse kuviteltujen) suunnitelmien mukaan. Silloin on tehtävä valinta: jäänkö paikalleni voivottelemaan vai yritänkö oppia ja muunnan vastoinkäymiset polttoaineeksi, jonka avulla painan eteenpäin? Sillä epäonnistuminen voi olla parasta, mitä elämässäsi on koskaan tapahtunut.

Keskustelua aiheesta

Kommentoi