Onko vielä toivoa?
”Toivo on emootio, asenne tai mentaalinen dispositio, joka yhdistää halun vaikeasti saavutettavaan tai epävarmaan asiantilaan. Toivossa tiedollinen asenne voi vaihdella odotuksesta vain sen uskomuksen poissaoloon, että tavoite on saavutettavissa.”

Näin käsite toivo määritellään Tieteen termipankki -sivustolla. Toivolla on suunnattoman suuri rooli ihmisen elämässä kohdusta hautaan, ja toivon merkitys päivittäisessä elämässä on korostunut viimeisen parin vuoden aikana.

Olin kirjoittamassa tätä tekstiä heti vuoden alkajaisiksi, kun näytti siltä, että palaamme pian vanhaan normaaliin, kunnes… Koko maailma otti ison taka-askeleen: Tuli omikron-varianttia, joten palasimme takaisin siihen epävarmuuteen, missä olimme kärvistelleet jo useamman vuoden ajan. Eikä siinä vielä tietenkään kaikki, koska totta kai koko maailman piti joutua pureskelemaan kynsiään jännityksestä, tuleeko tässä vielä kaupantekijäisiksi kolmas maailmansota. Alkoi näyttämään siltä, ettei tässä ole enää mitään toivoa normaalista, tasaisen varmasta elämästä.

”Aina on toivoa.” Toisaalta hyvin paikkansapitävä sanonta, toisaalta myös loppuun kaluttu latteus, klisee. Danten Jumalainen näytelmä -runoelmassa helvetin portin yläpuolella roikkui anti-inspiroiva huoneentaulumainen kyltti, jossa luki ”ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää”. Tuossa tilanteessa – kun olet kävelemässä helvetin porteista sisään – voisi luulla, että nuo sanat ovat suolaa liekkien keskelle joutuvien haavoihin, mikä varmasti onkin niiden tarkoitus. Onko helvetissä enää toivoa?

Elämämme on rakennettu toivon varaan. Toivosta, että huomenna asiat ovat paremmin kuin tänään. Yksi toivoo parantuvansa sairaudestaan, toinen saavansa työpaikan ja kolmas löytävänsä elämänkumppanin. Toivo paremmasta saa ihmiset jatkamaan päivästä toiseen, vaikka upottava juoksuhiekka nimeltään elämä vaikeuttaa kulkemista ja yrittää vetää meitä mukanaan. Toivo on selviytymismekanismi. Se on oljenkorsi, johon hukkuva tarttuu.

Kun korona iski ja jatkui jatkumistaan eikä loppua tuntunut näkyvän, toivo pandemian päättymisestä ylitti kuitenkin toivottomuuden ja sen myötä periksi antamisen. Pandemian alkuvaihetta määritteli solidaarisuus ja yhteisöllisyys sekä se, että me kaikki olemme samassa paatissa, joka vahvisti toivoa ulospääsystä. Kun Ukraina joutui Putinin tähtäimeen ja Venäjän hyökkäyssodan kohteeksi, ukrainalaiset, ja samalla myös koko maailma, toivoivat rauhaa.

Katsoin taannoin elokuvan nimeltään München - sodan uhka, jonka fiktiiviset tapahtumat sijoittuvat Hitlerin valtakauden alkumetreille ja toisen maailmansodan kynnykselle. Ennen sotaa ystävystyneiden brittiläisen Hugh’n ja saksalaisen Paulin tiet eroavat, kun Hitler ja hänen politiikkansa tulee kaverusten väliin.

Kuluu aikaa, ja pian myös Paul päätyy huomaamaan, että Hitler pitää pysäyttää ennen kuin on liian myöhäistä. Paulin halutessa tarttua toimeen mitä pikimmin ja päästää Hitler päiviltä vaikka oman henkensä kustannuksella, Hugh toppuuttelee. Britin mielestä on olemassa muitakin keinoja ratkaista tilanne kuin väkivalta, vaikka se estäisi suurempaa pahaa toteutumasta. Hugh uskoo puhumiseen ja toivoon, kun taas Paulin mielestä toivominen tarkoittaa sitä, ettei haluta tarttua toimeen, vaan odotetaan, että joku toinen hoitaa likaisen työn.

Paul vetää toivon ja tekemisen välille yhtäläisyysmerkin, mutta onko hän kovinkaan väärässä? Jokainen meistä voi toivoa asioita tapahtuvan, mutta konkretisoituuko mikään ilman aktiivista tekemistä? Me kaikki toivomme, että saisimme elää rauhassa itsemme näköistä elämää mutta toteutuuko se ilman toimintaa?

Uskoimme sinisilmäisesti, että olimme oppineet jotain lähimenneisyydestämme. Emme olleet, vaan jälleen kerran suljimme silmämme ja käänsimme katseemme pois sekä annoimme pahuudelle tilaa muhia, kasvaa ja kehittyä. Yhden ihmisen vallanhimon ja lukuisten ihmisuhrien myötä toivo paremmasta muuttui teoiksi, jotka johtanevat parempaan. Mahdollisesti.

Tämä sivusto on suojattu reCAPTCHA:lla, ja Googlen tietosuojakäytäntö ja käyttöehdot ovat voimassa. Googlen tietosuoja ja Käyttöehdot löytyvät täältä.