Onko sulla kaikki ok?

”Tätähän mä hain, tätä hain. Ne on jättäneet rauhaan.” Näin laulaa Pauli Hanhiniemi Kolmas nainen -yhtyeen kappaleella Tätähän mä hain. Syystä taikka toisesta kyseinen kappale on jotenkin aina osunut meikäläisen sielunmaiseman tiettyyn hermopisteeseen, kaipuuseen olla yksin.

Näin syksyn tullen päivien lyhentyessä ja iltojen pimentyessä, ajatukset väistämättäkin kaartavat kohti yksinäisyyttä. Suuntaa antavien tilastojen mukaan Suomessa on paljon yksinäisiä ihmisiä. Ennen koronaa joka viides suomalainen kertoi kokeneensa tuntevansa yksinäisyyttä ajoittain, kun taas jatkuvasti yksinäiseksi itsensä kokevia oli joka kymmenes. Suomen kokoiseen maahan suhteutettuna lukemat ovat hurjia, ja samalla ne kertovat karua kieltänsä myös siitä, miten ajassa, missä on mahdollista tavoittaa miltei kenet tahansa miltei mihin vuorokauden aikaan tahansa, satojen ja taas satojen ”frendien” keskellä ihminen voi olla ypöyksin.

Sosiaalisen median piti tuoda ihmiset yhteen hyvän fiiliksen siivittämänä. Niistä ehkä tunnetuimman, Facebookin alkuperäinen tavoite oli yhdistää ihmisiä toisiinsa ja saattaa vaikkapa vanhat koulukaverit yhteen kaikkien vuosien jälkeen. 2022 voinemme aika yksimielisesti todeta, että kyllä, FB saattaa ihmisiä yhteen mutta huomattavasti eri syistä kuin mitä alkuperäisessä liiketoimintasuunnitelmassa seisoi.

Tämän tekstin tarkoitus ei ole kritisoida sosiaalisen median applikaatioita ja niiden epäonnistumisia, sillä jos jotain huonoa, niin kyllä myöskin jotain hyvää. Vaikka somea (ja käytän tätä nyt kattoterminä kaikille applikaatioille) kritisoidaan keskusteluilmapiirin tietoisesta polarisoimisesta ja myrkyttämisestä sekä lukuisista muista hyvin negatiivisista vaikutuksista ihmismieleen, se on tuonut yhteen lukemattomia ihmisiä. Sen avulla on laitettu avulle lukemattomia onnellisia parisuhteita ja mikä ehkäpä tärkeintä, somen kautta yksinäiset ovat löytäneet itselleen ihmisiä, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia.

Tätä kirjoittaessani vietämme kansainvälistä mielenterveyspäivää, jonka tarkoituksena on herättää keskustelua henkisen hyvinvoinnin edistämisestä ja siitä, kuinka mielenterveysongelmia voisi ehkäistä. Kaiken rehellisyyden nimissä minun on tunnustettava, etten ole koskaan kokenut olevani tahtomattani yksinäinen. Minulla on aina ollut laaja ystäväpiiri, paljon tuttavia, frendejä ja mikä tärkeintä, läheisiä ystäviä. En siis koskaan pysty täysin samaistumaan siihen, miltä tuntuu olla tahtomattaan ulkokehällä, yksin.

Kuten alun Kolmas nainen -sitaatista käy ilmi, yksinäisyyteni kaipuu on glorifioitua yksinäisyyttä. ”Haluan vetäytyä neljän seinän sisälle, laittaa puhelimen kiinni ja olla tavoittamattomissa, fuck the world!” Minulla on voima ja valta valita, olenko yksin. Olen yksin, en yksinäinen. Minulla on aina myös voima ja valta päättää kyseinen larppaus soittamalla jollekin kavereistani ja pyytää hänet kahville tai kaljalle. Kaikilla ei tätä mahdollisuutta ole, ja kun mahdollisuutta ei ole, se generoi muita mielenterveyteen liittyviä ongelmia.

Ennen sosiaalista mediaa moni yksinäinen ihminen jäi tosissaan YKSIN. Ei ollut paikkaa, jossa päästä matalalla kynnyksellä kontaktiin esimerkiksi toisten samoin kokevien, ajattelevien ja tuntevien ihmisten kanssa, mutta some aukaisi siihen mahdollisuuden. Mutta sitten taas… Niin hyviä kuin tällaiset applikaatiot ovatkin ja palvelevat tarkoitustaan, pelkkä FB-kaveruus ja vilkkuvat kursorit ruudulla eivät korvaa reaalimaailman ihmiskontaktia.

Jotta pystyisimme yhdessä ehkäisemään yksinäisyyttä ja sitä kautta myös muiden mielenterveysongelmien syntymistä, sano rohkeasti ”moi!” Ole lähimmäisesi tukena, kuuntele. Kanna silloin, kun toinen ei jaksa kävellä. Kysy ”onko kaikki ok?” koska kukaan ei pärjää täällä yksin. Eikä tarvitsekaan pärjätä.