Nyrkkeily, miehisyys ja Tyson Fury

Sinä et ole ole heikko ihminen, pettymys, epäonnistuja. Ihmiset eivät naura sinulle. Se on sairaus. Aivan kuten syöpä. Aivan kuten mikä muu tahansa sairaus. Se on hiljainen tappaja. Masennuksen kanssa kamppaileminen on jatkuvaa taistelua itsensä kanssa.”

Brittiläinen ammattinyrkkeilijä Tyson ”Gipsy King” Fury nousi helmikuun puolessavälissä nyrkkeilyn WBC-liiton raskaansarjan mestariksi. Monet, minä mukaan lukien, uskoivat Furyn voittoon Deontay ”The Bronze Bomber” Wilderista. Uskoin jopa niin paljon, että muutoin todella harvoin mitään vedonlyöntiä harrastavana laitoin vähäiset roponi likoon Furyn puolesta.

Furyn ja Wilderin toinen kohtaaminen oli odotettu ottelu. Matsia hehkutettiin pitkään ja hartaasti ennakko-odotusten ollessa huipussaan. Kaikki kulminoitui Furyyn ja hänen rockymaiseen nousuunsa nyrkkeilymaailman kirkkaimpaan kärkeen totaalisesta kivipohjasta – ja kun Furyn kohdalla puhumme pohjasta, voimme luvalla sanoen verrata sitä Mariaanien haudan syvyyteen. 

Vielä muutama vuosi sitten brittiläisen karavaanarinyrkkeilijän elämä oli pirstaleina. Vuonna 2015 voittoisan Vladimir Klitshko -ottelun myötä koko maailman tietoisuuteen ponnahtanut britti-iskijä sekosi. Maine, valta, mammona, selkääntaputtelijat ja päihteet sumensivat miehen näkökentän, joten maailmansuosiota seurasi kolmen vuoden sekasorto.

Tarina on varsinkin nyrkkeilymaailmasta surullisen tuttu: supersuosiota seuraa hallitsematon syöksykierre pohjalle. Maailmanlaajuisesti eittämättä tunnetuin tällaisen läpikäynyt henkilö on Mike Tyson. Suomalaisista nyrkkeilijöistä mainittakoot Tarmo Uusivirta ja totta kai Tony Halme. Suurelle yleisölle tuttuja tarinoita kaikki, ja jokaisen kohtaloa yhdistää nykytermein ilmaistuna toksinen maskuliinisuus.

Kamppailu-urheilu ja eritoten nyrkkeily, jota rakastan sydämeni pohjasta, on aikojen alusta ollut miehisyyden kehto. Lajissa eivät heikot pärjää, mikä taas alleviivaa kovuuden ja kovettumisen tärkeyttä: heikoille ei ole tilaa. Juuri tähän kovuuteen kamppailu-urheilulajeissa menestyminen perustuukin. Nyrkkeilyssä miehisyys ja maskuliinisuus viedään äärirajoille, mikä on likipitäen aina heijastunut lajin ammattilaistason kilpailijoiden siviilielämiin.

Aivan kuten Halmeen, Tysonin tai Uusivirran, niin myös Furyn elämä ja ura noudattivat vanhaa, monta kertaa aiemmin nähtyä kaavaa: voittoja seuraa huuma, ”komppaajien” armeija sekä päihteet, kunnes holtittoman elämän jatkuttua liian kauan seinä tulee vastaan ja kovaa. Koska kyseessä on nyrkkeily, seinästä mennään läpi rymisten - ja sen seinän takana odottaakin kallionkieleke, josta tiputaan tyhjyyteen.

Kun menestystä ei enää tulekaan, kirkkaat kehävalot himmenevät ja ottelijasta tavalla tai toisella hyötyneet selkääntaputtelijat katoavat, elämältä lähtee pohja. Ihminen, se kehien kuningas, jää yksin. Lajista omaksutut kovat, äärimaskuliiniset käytös- ja ajatusmallit eivät auta silloin, kun entiset suuret soturit jäävät yksin ja murenevat. Eihän se ole miehistä kertoa, että minä en voi hyvin, minulla on hätä.


Tyson Fury rikkoi nyrkkeilyyn liittyviä lasikattoja kertoessaan avoimesti masennuksestaan, päihdeongelmistaan ja itsemurha-aikeistaan. Se oli myös hänen pelastuksensa, sillä puhuessaan avoimesti kipupisteistään hän ravisti itseään riivanneet demonit olkapäiltään. Samalla hän osoitti, ettei se ole pois kenenkään maskuliinisuudesta myöntää olevansa heikko, sillä juuri heikkouden myöntäminen on miehistä. Näyttämällä esimerkkiä Fury saattoi samalla pelastaa monia tulevaisuuden lupauksia ajautumasta käymään läpi saman kohtalon, joka on liian monen suuruuden kohdalla tapahtunut liian monta kertaa.

Keskustelua aiheesta

  • xYyoWptm

    OADBrvTYQGaSeEp kirjoittaja , päivämäärä

  • vZaDlLmwKF

    dFHygwKrJC kirjoittaja , päivämäärä

  • nfwaTljgNGUSMQc

    EwpZvgABIkHt kirjoittaja , päivämäärä

  • XWdChGmyQUpiLAzJ

    fFRDOobsWlkUmux kirjoittaja , päivämäärä

  • SeQrmiAHflpvJ

    rOTYUixDjVuERc kirjoittaja , päivämäärä

Kommentoi