Uskallan väittää, etten ole koskaan, ainakaan tietoisesti, kokenut ikäkriisiä. Puhumattakaan siitä, että olisi kärsinyt ikääntymisestäni. Useasti kuullaan puhuttavan, kuinka ihmiset kipuilevat ikäkriisin nahkeissa näpeissä varsinkin silloin, kun matkamittari napsahtaa uudelle vuosikymmenelle.
Ymmärrän ikäkriisin käsitteen: Olenko saavuttanut kaiken, mitä olen halunnut tähän saakka saavuttaa. Ovatko vuodet vain valuneet sormien välistä? Ihmisiä myös pelottanee myös se, että hiekka tiimalasissa lähenee loppuaan eikä toista kierrosta ole tiedossa.
En kokenut ikäkriisiä 20-, 30- tai 40-vuotiaana, vaikka vuosikymmenten lisääntyessä olisi hyvinkin järkeenkäypää, että eksistentiaalinen kriisi ravistelisi elämän sokkelia mitä pidemmälle askel kulkee. Mutta viisikymppisenä moinen pirulainen on hiipinyt takaraivooni. Enkä edelleenkään allekirjoita sitä, että kipuiluni vanhenemisen kanssa olisi mitenkään korrelaatiossa kroppani luhistumisen kanssa.
Harva se aamu herään siihen, että kaikki muut paikat kropassa ovat jäykkiä paitsi juuri se ruumiinosa, jonka pitäisi olla. Tämä asia pitää vain hyväksyä ja tulla sen kanssa sinuiksi. Ja olenkin hyväksynyt vanhenemisen, ei siinä. Itse asiassa olen hyvinkin tyytyväinen siihen, että olen keski-ikäinen. Voisin jopa sanoa, että olen siitä ylpeä.
Olen selviytynyt ainakin tähän saakka kohtuullisen kuivin jaloin. Ikäni puolesta en haluaisi olla yhtään nuorempi kuin mitä olen, mutta on yksi asia, jonka takia haluaisin aikakoneen käyttööni.
Tulin isäksi 48-vuotiaana, laskennallisesti keski-iän ylittäneenä. Ensimmäistä kertaa elämäni aikana tunsin ikäkriisin nostavan rumaa päätänsä. Mutta miksi? Miksi juuri nyt, jos olen kohtuullisen sinut itseni ja ikääntymisen kanssa? Vastaus löytyy jaloissani pyörivästä turboahdetusta kaksivuotiaasta, joka on juuri lisännyt sanavarastoonsa kysymyksen ”miksi”.
Enkä puhuisi niinkään ikäkriisistä, vaan oikeampi termi tähän on isäkriisi. Kun olet elänyt yli 40 vuotta hyvinkin vapaamuotoista elämää etkä oikeastaan ole vastuussa tulemistasi ja menemisistäsi kuin itsellesi, ihminen tottuu tietynlaiseen vapauden illuusioon. Status quon muuttuminen ”äkillisesti” on jo itsessään vanhemmalle ihmiselle kriisin paikka, saati sitten se, että olet vastuussa – oikeasti vastuussa – pienestä ihmistaimesta.
Parisuhteissahan yleensä on kaksi aikuista, oikeustoimikelpoista ihmistä, jotka oletusarvoisesti osaavat pitää huolen itsestään, mikäli parisuhde päättyy. Kantapäät yhteen, askel eri suuntiin ja kaikkea hyvää.
Mutta vastuu ja huoli lapsen hyvinvoinnista ei pääty koskaan. Ei edes silloin, kun lapsi lentää jo omilla siivillään, sillä hän on aina vanhempiensa lapsi. Tässä kohtaa kohdallani kuvaan astuu isäkriisi. Olin 48-vuotias, kun tyttäreni makasi vastasyntyneenä vaimoni vatsalla ja katsoi kyynelten kostuttamiin silmiini. Nyt olen 50 ja 2-vuotias tehopakkaus hamuaa kaiken huomioni. Meillä siis on ikäeroa noin viisi vuosikymmentä, ja juuri tästä isäkriisini kumpuaa.
Lähimpiin ystäviini ja vähän löyhempään viiteryhmääni lukeutuu ihmisiä, jotka ovat saaneet rintaperillisensä joidenkin mittareiden mukaan optimaalisen ikäisinä, 25–35- vuotiaina. Eli nyt heidän lapsensa ovat joko esiteini- tai teini-ikäisiä, jotkut ovat jo muuttamassa omilleen.
Vanhemmilla kasetti vielä toimii, mutta mikä tärkeintä, sukupolvien välinen kuilu ei ole ammottava Molokin kita. Yhteisiä nimittäjiä löytyy paljon, joka vaikuttaa paljon vanhempien ja lasten keskinäiseen dynamiikkaan ja suhteeseen. Toisin on meikäläisellä: Kun tyttäreni on 20-vuotias, minä olen 70. Ja tämä minua pelottaa.
Isäkriisini juurisyy minulle on suuressa ikäerossamme. Maailman muuttuessa entistä nopeammissa sykleissä jopa nuorempaan sukupolveen kuuluvan henkilön on vaikea pysyä kärryillä, saati sitten tällaisen kelohongan.
Olen paljon, ehkä jopa liiallisuuteenkin saakka, pyöritellyt päässäni ajatuksia siitä, pystynkö, henkisesti ja fyysisesti, pitämään tyttärestäni huolen niin hyvin kuin itse haluaisin ja pysynkö edelleen relevanttina hänelle, vaikka välillämme on vuosikymmeniä.
Tyttäreni myötä olen joutunut kohtaamaan ja hyväksymään kuolevaisuuteni ja samalla myös vajavaisuuteni, joka on monessa mielessä hyvä asia. Eritoten siksi, koska se puskee minua olemaan kiinni tässä hetkessä. Isänä.