Kun idolit kuolevat
Vaikka siitä on kulunut kohta jo 26 vuotta, muistan sen kuin eilisen. Oli nätti alkavan kevään aurinkoinen päivä. Olimme ex-vaimoni kanssa käyneet Vaasassa pitsalla ja matkalla takaisin anoppilaan Laihialle. Pohjanmaan lakeuksilla lepäävä lumipeitto osoitti sulamisen merkkejä. Purot solisivat kevätauringon lämmittäessä. Hiirenkorvat puskivat oksiin.

Istuin pelkääjän paikalla exäni ajaessa. Selailin Vaasasta ostamaani Ilta-Sanomia. Radiossa soi Eput. Käänsin sivua ja silmiini osui uutinen: ”Nirvanan laulaja Kurt Cobain on kuollut.” Sydämeni muljahti sijoiltaan ja silmäkulmiin tuli kastetta. Ennen uutisen lukemista olin rupatellut niitä näitä, mutta vajosin yhtäkkiä mykäksi. Vitutti, surutti, ärsytti.

Kurt Cobain oli meille X-sukupolven edustajille puolijumala. Ei. Jumala. Hänen musiikkinsa, sanoituksensa, asenteensa lävisti kokonaisen sukupolven aikana, jolloin muun muassa Suomi rypi laman syvimmissä pohjamudissa. Toiselta puolelta Tellusta, Washingtonin Aberdeenista kotoisin oleva Cobain sanoitti tulevaisuudestaan epävarman nuorison tunteman angstin, pettymyksen ja pelon. Niin myös minunkin.

Cobainin kuoltua me 70-luvulla syntyneet menetimme yhden äänitorvistamme. Ihmisen, joka loi uskoa, toivoa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta muutenkin niin epävarmassa maailmassa. ”Itsemurha”, joka oli yhtä varmasti itsemurha kuin Jeffrey Epstenin omaehtoinen hirttäytyminen tarkasti vartioidussa sellissä, oli jättimäinen takaisku kokonaiselle sukupolvelle. ”Miksi petit ja jätit meidät yksin?” Hänen sanomansa oli niin lähellä sydäntäni, että pidin häntä ystävänäni. Olinhan tuntenut sielunveljeyttä hänen kanssaan ja löytänyt lohdutusta nuoren aikuisen kokemassa surussa sekä masennuksessa ymmärtäen hänen avullaan, etten ole yksin tässä maailmassa. Tuntui kuin se läheisin olisi pettänyt luottamuksen. Suru ja viha kietoutuivat toisiinsa möykyksi sisälleni.

Cobainin kuolema merkitsi yhden aikakauden loppumista. Tai ainakin käynnisti sen.

Samankaltaisia tuntemuksia, joskin en ehkä yhtä vahvoja, koin, kun kuulin Alice in Chainsin Layne Staleyn kuolleen yliannostukseen. Tai kun luin Soundgarden-laulaja Chris Cornellin hirttäytyneen hotellihuoneessaan. Cobain, Staley, Cornell. Kaikki nuoruuteni idolit ovat kuolleet. Samalla se kristallisoi minulle sen, että minunkin päiväni alkavat olla pian ehtoopuolella.

26. tammikuuta 2020 istuin läppärin ääressä ja kirjoitin. Satuin selaamaan Twitteriä, kun eteeni lävähti TMZ-kohusivuston uutinen: ”Kobe Bryant is DEAD!” Tiesin, että TMZ:n uutiset ovat mitä ovat. Jenkkien Seiska-likasankoa potenssiin sata. Hain uutiselle vahvistusta muista lähteistä. BBC, NBC, FOX. Kaikki kertoivat samaa: koripallohistorian suurimpiin nimiin lukeutunut Bryant on kuollut helikopterionnettomuudessa 41-vuotiaana. Yksityiskohtia onnettomuudesta tippui tasaiseen tahtiin, ja pian tiesimme, että myös hänen tyttärensä oli kuollut samaisessa onnettomuudessa. Kuten myös seitsemän muuta kyydissä ollutta.

Ensimmäinen reaktioni oli epäusko. ”Mitä helvettiä! Miten voi olla mahdollista?” Viestitin asiasta ystävälleni, joka on jättimäinen Bryant-fani. ”Mä itken täällä…”, kuului vastaus. Pian onnettomuudesta uutisoitiin jokaisessa mediassa sosiaalisen median täyttyessä RIP-postauksista. Bryant-hybristä jatkui muutaman päivän ajan, kunnes saavutimme saturaatiopisteen ja aiheesta twiittaileminen alkoi ärsyttää monia. Mutta näinhän näin informaatiotulvan aikana tapahtuu: reagoimme nopeasti ja voimakkaasti katastrofeihin, kuolemiin ja onnettomuuksiin, kunnes aihe on joko lypsetty tyhjiin tai tilalle tulee uusi asia, joka vaatii huomiomme. Jopa toisen ihmisen kuolemasta on tullut pikaruokaa.

Bryantin kuoleman jälkeen jäin miettimään ihannoitujen ihmisten kuolemia ja reagointiamme niihin. Miksi idoleiden poismeno tuntuu iskevän niin kovaa kollektiiviseen kipupisteeseen?

Koska he ovat idoleita. Entiteettejä, joita katsomme ylöspäin. Markkinointikoneisto on muovannut heistä mieliimme kuvan jostain meitä tavallisia kuolevaisia suuremmasta. He ovat onnistujia ja menestyjiä, joita ei muka koske samat ongelmat, kivut, surut ja epäonnistumiset kuin matti tai maija meikäläistä. Me myös projisoimme heihin uskomme ja toivomme – oli sitten kyse esimerkiksi musiikista tai urheilusta. Kun hän onnistuu, myös minä onnistun. Hänen epäonnistuessa otamme sen raskaasti. Elämme heidän kauttaan.

Vaikka media pullistelee kirkuvia otsikoita kuolemista, sodista ja surmista, paradoksaalisesti kuolemasta on kulttuurissamme tullut tabu. Vaikka saatamme lukea siitä päivittäin, emme juurikaan joudu sitä kohtaamaan. Olemme unohtaneet, että kuolema on erottamaton osa ihmiselämää. Mikä syntyy, sen on myös kuoltava. Ikuisen nuoruuden ihannoinnissa olemme unohtaneet, että jokainen meistä lähtee täältä aikanaan. Pelkäämme päästää irti siitä, mitä meillä on.

Kun menetämme hänet, jota pidämme puolijumalana, sen koskemattoman, se muistuttaa meitä kuolemasta ja sen mahdollisuudesta sekä olemassaolosta. Jos se kaiken saavuttanut menestyjä voi kuolla, niin myös minäkin.

Tätä kirjoittaessani soi Nirvanan Jesus Doesn’t Want Me For A Sunbeam.

Tämä sivusto on suojattu reCAPTCHA:lla, ja Googlen tietosuojakäytäntö ja käyttöehdot ovat voimassa. Googlen tietosuoja ja Käyttöehdot löytyvät täältä.