Olen hyvin tietoinen siitä, että olen ihmisenä omalla tavallani kompleksinen. Tämä
tarkoittaa sitä, että vaikka mielestäni osaan näyttää ja sanoittaa välittämiseni toisesta ihmisestä, liian useasti turvaudun siihen, että konkretisoin välittämiseni ostamalla tai hoitamalla jotain.
Miksi näin? Pienen itsetutkiskelun kautta olen päätynyt siihen lopputulokseen, että olen lapsena ehdollistunut tällaisiin käytösmalleihin. Toisin sanoen: Kun onnistuin koulussa, käyttäydyin hyvin tai tein määrättyjä asioita, siitä palkittiin. Ei tosin aina, mutta useasti.
Omassa pienessä päässäni tämä on muokkaantunut ajatusmalliksi, jossa ”palkinto” mittaa arvon ihmisenä tai lähimmäisenä, ainakin omalla kohdallani. Eikä tuollaisessa ole sinällään mitään väärää tai pahaa, se on vain kieroutunut tapa hakea validaatiota omaan olemiseen ja tekemisiin, mutta kuten tuli on hyvä palvelija mutta huono isäntä, niin myös tällainen tapa voi kääntyä itseään vastaan. Millä tavalla, kysyt?
Kuten mainitsin, minulla on liian usein tapanani osoittaa välittämistäni ”lahjomisen” avulla, mutta siinä vaiheessa, kun ystävä käy läpi murheellista elämänvaihetta ja haluaisi eteensä ensisijaisesti kuuntelevat korvat ja sydämen, myötäelämisen, meikämansikka kaivaa lompsaa perstaskustaan ja tilaa toiselle jotain kivaa netistä, jotta saadaan iloisempaa ilmettä kasvoille.
Mitään pahaa en moisella tarkoita, päinvastoin, mutta keski-ikäisenä tiedostaa, että tuollainen käytösmalli on vain kyvyttömyyttä kohdata toisen ihmisen negatiivisia tunteita sellaisina kuin ne ovat.
Jos hiljaiset hetket keskusteluissa aiheuttavat minulle näppylöitä, samalla tavalla monesti koen tuollaisissa tilanteissa riittämättömyyden tunteita. Varsinkin itselleni tärkeiden ihmisten kohdalla saatan ajatella, etten pelkästään minä riitä, joten heitetään siihen päälle kaupantekijäisiksi vielä jotain ekstraa.
Tuo on tapani osoittaa välittämiseni toisesta ihmisestä ilman mitään taka-ajatuksia – ja teen sen täysin vapaaehtoisesti ja puhtaasta sydämestä enkä odota mitään vastapalveluksia – joten totta kai läheisimmät ystäväni tietävät, että se on vain yksi piirre muiden outouksieni joukossa. Koska he ovat aikuisia ihmisiä, he osaavat suhtautua siihen oikealla tavalla. Mutta tyttäreni syntymän jälkeen olen ollut pakotettu pohtimaan tätä tapaani ja sen mahdollisia negatiivia vaikutuksia rintaperilliseeni.
Tykkään hemmotella läheisiäni, mutta siinä, missä aikuinen ymmärtää sen merkityksen, lapsi ei. Olen hyvin höveli tuomaan työreissuiltani tuliaisia tai jopa kauppareissuilta jotain pientä yllätystä, joka on hitaasti mutta varmasti kääntynyt siihen, että jokaisen tekemäni kauppareissun jälkeen tytär kyselee, mitä olen tuonut hänelle. Kun mitään ei löydykään, pettymyksen kuulee äänestä. Totta kai tällaisesta asetelmasta saan syyttää vain itseäni.
Joulun ja uudenvuoden aika on yhtä lailla kikkailun aikaa, koska kristikunnan ja kapitalismin pääjuhlasta menee viikko, niin juhlimme syntymäpäiviä, joten joulukuun lopussa lahjaa tulee ovista ja ikkunoista. Pistäisihän se vanhemmankin ihmisen pään solmuun, miksei sitten lapsenkin.
En missään nimessä halua, että lapsestani tulee yksi niistä hemmotteluista muksuista, joka kiukuttelee, kun ei saakaan kinuamaansa asiaa. Samaan aikaan kuitenkin haluaisin antaa hänelle kaiken mahdollisen, minkä pystyn. Maailmassa kaikkea ei voi saada, eivätkä asiat tule kuin Manulle illallinen.
Näiden kahden välissä terve tasapainottelu on osoittautunut haastavaksi, mutta sitähän tämä lapsen kanssa eläminen on: Oppimista itsestäni ja ihmistaimenen opettamista.
Eikä se todellinen välittäminen ja rakastaminen liity millään tavalla materialismiin, vaan löytyy aivan muista hetkistä.