Kosto on suloista?

”Revenge is like the sweetest joy next to getting pussy.”

Näin riimitteli vuonna 1996 kuollut rap-ikoni Tupac ”2Pac” Shakur biisillään Hail Mary. Tupac menehtyi luoteihin, jotka hyvin todennäköisesti ammuttiin kostoksi, joten on paikallaan sanoa, että ironia oli tässä kuolemassa hyvin vahvasti läsnä.

Vanha japanilainen sananlasku varoittaa, että mikäli haluaa lähteä koston tielle, pitäisi kaivaa kaksi hautaa: sekä koston kohteelle että myös itselle. Kuten sananlaskut yleensä, myös tämä on täynnä viisautta, mutta olisipa asia noin yksinkertainen, sillä ihmisenä olemiseen kuuluu halu kuitata potut pottuina ja maksaa esimerkiksi väärintekijälle kovemman kautta. Sillä kostoonhan harvoin liity vain samanarvoinen kuittaus, vaan siihen lisätään nyrkillinen vaikkapa loukatuksi tulemisen tunnetta. Kosto on muistutus siitä, että minullehan ei vittuilla tai maksan takaisin samalla mitalla ja vähän päälle, jottei tilanne pääsisi tapahtumaan uudestaan. Näinhän sitä luulisi, vaikka tosi asiassa syntyy koston kierre, jolloin kaikki kärsivät pahimman kautta. Ja lopulta molemmat makaavat omissa haudoissaan. Niin on aina ollut ja niin tulee aina olemaan. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu, sanotaan.

Ihminen on sotaisa eläin, joka puolustaa omaansa kynsin ja hampain. Se on edesauttanut meitä lajina selviämään niinkin pitkään kuin olemme selvinneet. Tosin kukaan ei voi sanoa mitään tulevaisuudesta, sillä ei ole millään tavalla poissuljettua, ettemmekö voisi tuhota itse itsemme sotaisuudellamme. Ainakaan yrityksen puutteesta meitä ihmisiä ei voi syyttää. Sotaan liittyy aina elimellisesti myös ajatus kostosta, jota käytetään oikeutuksena väkivallalle.

On hyvin helppo puhua sovusta ja sen tuomista eduista. Jokaisessa suuressa maailmanuskonnossa opetetaan niin anteeksiantoa kuin armoakin, mutta samaan aikaan ”pahan” oletetaan aina saavan palkkansa – joko suoraan väärinkohdellulta tai välillisesti esimerkiksi karman toimesta. Kuka tai mikä tämän ”pahan” sitten ko. kontekstissa määritteleekään. Eritoten kristinuskossa anteeksiantaminen ja toisen posken kääntäminen näyttelee suurta roolia. Jeesus kehotti seuraajiaan olemaan armollisia väärintekijöille, mutta kuinka pitkälle anteeksi antamista pitää jatkaa? Esimerkiksi jokainen koulukiusattu haaveilee siitä, että heillä olisi mahdollisuus survoa kiusaajiensa kasvot asfalttiin niin että hampaiden palaset vain lentelevät. Saada heidät kokemaan edes kerran, miltä tuntuu olla vastaanottavana osapuolena. Eikö toisen posken kääntämisen saarnaaminen tässä vain vahvimmat selviävät -maailmassa vain edesauta väärinkohtelun jatkumista? Kiusattuja ei lämmitä ajatus siitä, että he ovat suurempia ihmisiä, kun vielä vuosikausia kokemustensa jälkeen he paikkailevat särkynyttä itseään.

Entä jos se vuosikausia koulukiusattu ja tölvitty saisi kostonsa? Mitä sitten? Poistaisiko se hänen kokemansa asiat? Silottaisiko se jo saadut arvet? Sanotaan, että väkivalta lopettaa vittuilun. En ala jeesustelemaan ja väittämään, etteikö kaikessa äkkivääryydessään tuossa olisi hienoinen totuudensiemen. Joskus voimaan pitää vastata isommalla voimalla, koska muutoin kiusaajista kasvaa ihmisiä, jotka jatkavat toimintaansa aikuisenakin. Jokaisen ihmisen tulisi ymmärtää, että jokaiselle hevoselle löytyy kengittäjänsä. Kostaminen ei kuitenkaan poista koettuja asioita eikä tee ihmisestä tasapainoisempaa. Pahimmissa tapauksissa se kohdistuu myös täysin syyttömiin ihmisiin, kuten olemme vuosien varrella saaneet lukea lehtien kirkuvista otsikoista. Kuinka se koulukiusattu haki itse kostonsa, kun kukaan ei puuttunut ajoissa.

Näissäkin tapauksissa kaivettiin useampi kuin yksi hauta.