”Turha lehmä!” ”Helvetti, mikä julkisuustyrkky! Tappaisi itsensä!” ”Miten tuo kehtaa?” ”Onko jotain törkyä julkkismiehistä?” Nämä sitaatit ovat täysin kuvitteellisia, mutta voisivat aivan hyvin olla viihdeuutisten kommenttipalstoilta tai sosiaalisesta mediasta irrotettuja.
Muutama vuosi sitten kirjoitin takavuosien ravintolamoguli Seppo ”Sedu” Koskisen elämäkerran Yön kuningas. Keskustellessamme julkisuudesta ja sen osuudesta Sedun elämään, hän summasi median osuuden julkisessa höykytyksessä toteamalla, että aluksi media nostaa henkilön ilmaan höyhenen lailla, kunnes hänet lyödään lekalla maahan. Mutta näinhän media toimii: henkilö X nostetaan suuren yleisön tietoisuuteen, ja aluksi hänestä kirjoitetaan mukavia, hyvähenkisiä juttuja, kunnes kirjoitettujen juttujen sävy muuttuu aste asteelta ilkeämmäksi.
Ketä syyttää tällaisesta? Mediaa? Toimittajia? Ei, vaan ihan jokaista meistä, joka tällaisia uutisia klikkailee auki ja käy kirjoittamassa kommenttipalstalle, kuinka ei tiedä, kuka herra tai neiti X on ja miksi hänestä ylipäätään kirjoitetaan juttuja. ”Mikä hemmetin nevahööd tämä on? Ikinä en oo kuullutkaan!” Jokainen klikkaus on trafiikkia sivuille ja validaatiota sille, että tämän kaltaisia juttuja luetaan. Se taas näyttäytyy toimituksille niin, että lisää puita uuniin, jengi haluaa lukea julkkisjuoruja ja nimenomaan niitä revittelevimpiä sellaisia. Pirullinen oravanpyörä meille kaikille – paitsi tietysti medialle itselleen, koska jokainen klikki tarkoittaa euroja. Totta kai medialla on viime kädessä vastuu siinä, kenet nostetaan ja missäkin valossa tikunnokkaan, mutta se lopullinen ristiinnaulitseminen tapahtuu lukijoiden, meidän jokaisen toimesta.
Juontajakollegani Ville Kinaret summasi julkkiksen mediaelinkaaren oivallisesti toteamalla, että juontajan ollessa tavallinen, massaan hukkuva radiojuontaja, mediassa hän on vain juontaja. Jos tämä aiemmin aivan tavallinen nobody-juontaja joko törttöilee vaikkapa liikenteessä tai alkaa seurustella toisen julkkiksen kanssa, otsikoissa hänestä leivotaan joko KOHU- tai SUOSIKKIjuontaja. Starastatuksen tämä aiemmin tavallinen juontaja saa, kun hän joko sairastuu vakavasti tai jopa kuolee. Tuolloin hänestä tulee TÄHTIjuontaja. Tämä sama mekaniikka toimii mihin tahansa julkisuuden henkilöön. Julkkiksen tie tähtiasemaan ei kuitenkaan ole suora jana pisteestä A pisteeseen C, vaan päästäkseen tähdeksi, hänen on pakko käydä läpi julkisuuden rumempi lihamylly, kohuvaihe, josta kaikki eivät ikävä kyllä selviä läpi ilman kolhuja.
Lehtien kommenttipalstoja ja sosiaalisen median applikaatiota selatessa tulee väistämättä mieleen, mistä viha julkisuuden henkilöitä kohtaan kumpuaa? Miksi yrjöämme päivästä toiseen liki painokelvotonta tekstiä heistä kertovien juttujen kommentteihin? Mikä saa meidät uskomaan, että meillä on siihen oikeus, jopa velvollisuus? Uskommeko, että tekemällä näin teemme heille palveluksen, kun pidämme julkkiksen jalat maassa? Ettei se suosio ja samalla kusi vahingossakaan kihahtaisi hattuun? Vai johtavatko jäljet sylttytehtaalle, siihen suomalaisten perisyntiin, kateuteen?
Julkisuuden henkilöt, olivat he päässeet positioonsa syystä taikka toisesta, ovat vapaata riistaa. Heitä saa parjata, haukkua ja uhkailla, koska hehän nyt ovat vain julkkiksia, eivät tuntevia ihmisiä. ”Jos ei kestä, sitten voi tehdä sitten jotain muuta!” Tätä tarjotaan vastaukseksi siihen, kun joku erehtyy huomauttamaan, että pitäisikö nyt painaa jarrua arvostelun suhteen. ”Itsepä ovat ammattinsa valinneet, pulinat pois.”
Toki julkiseen ammattiin kuuluu osana myös työn julkinen arvostelu, mutta missä kohtaa ja kuka on sopinut, että tämä arvostelu sisältää myös tappokehotuksia tai toiveita siitä, että henkilö joukkoraiskataan tai hän saisi syövän? Toivoisitko niin sanottavan itsellesi tai läheisellesi? Kuten totesin, kommenttien kohteina on ihmisiä, jotka tuntevat ja joita sanotut sanat viiltävät syvästi. Varsinkin siinä vaiheessa, kun tuollaista ryönää joutuu lukemaan päivästä toiseen. Ei julkinen asema tee kenestäkään teflonpinnoitteista. Ajan mittaan kyynisen ja kovanahkaisen, kyllä, mutta sanotut ja kirjoitetut sanat jäävät elämään tehden hiljalleen tuhoaan, kunnes ihminen saattaa päätyä omaan käden kautta tehtyyn ratkaisuun, kuten olemme muutamaankin otteeseen saaneet lukea.
Mikä muuttuu, kun esimerkiksi masennusta sairastanut julkkis päätyy tappamaan itsensä jatkuvan julkisen arvostelun päätteeksi? Ei yhtään mikään. Lehdet kirjoittavat muutaman muka-osaaottavan jutun klikkiotsikoineen kommenttiketjujen pullistellessa virnisteleviä kuittailuja siitä, kuinka pitäisi vain kestää. Yksi on poistunut keskuudestamme, kuka olisi seuraava potentiaalinen kohde?
Vaadimme kovaäänisesti kiusaamiskulttuurin lopettamista ja kritisoimme koulu- sekä työpaikkakiusaajia vaatien heitä tavalla tai toisella vastuuseen teoistaan, mutta omassa harhaisuudessamme emme hahmota sitä, että teemme aivan täsmälleen samaa, mitä Jake ja Lissu tekevät yläasteen pihalla Matille ja Outille. Sillä erotuksella, että he ovat lapsia, joiden käsitys oikeasta ja väärästä on vasta kehittymässä, jolloin heiltä ei voikaan odottaa parhaita mahdollisia ratkaisuja. Me olemme aikuisia. Meidän pitäisi tietää paremmin.
Teemu Potapoff
Kauniit, rohkeat ja maanrakoon hakatut
Tämä sivusto on suojattu reCAPTCHA:lla, ja Googlen tietosuojakäytäntö ja käyttöehdot ovat voimassa. Googlen tietosuoja ja Käyttöehdot löytyvät täältä.