1970-luvulla syntyneenä olen oman aikakauteni tuotos monessakin suhteessa, mutta nyt reilun parivuotiaan lapsen isänä olen ollut pakotettu reflektoimaan paljon omaa lapsuuttani ja kasvatusmetodeja, jotka olivat yleisiä 70- ja 80-luvulla. Käytetyt pedagogiset keinot olivat noihin aikoihin vähintäänkin huomattavan erilaisia, mitä tulee 2020-luvun tapaan kasvattaa lasta.
Mitä me aikuiset, niin isät kuin äiditkin, haluamme lapsillemme? Uskallan väittää, että isoin osa vanhemmista haluaa, että lapsesta kasvaa itsevarma, hyvällä itsetunnolla sekä minäkuvalla varustettu ihminen. Joku, jonka elämä olisi edes hitusen parempi – mikä se mittari nyt ikinä onkaan – kuin heidän, jotta tämä kivikkoinen ja mutkainen elämänpolku olisi hieman tasaisempi sekä suorempi kuin meillä.
Me 70- ja 80-luvulla kasvaneet, nyt keski-ikäiset, olimme onnekkaita, sillä saimme kohdata elämän sellaisena kuin se on. Ennen ei välttämättä ollut paremmin, vaikka monesti toisin todetaan, mutta silti uskallan väittää, että avainkaulanauhalapsista kasvoi itsenäisempiä, oma-aloitteisempia ja rohkeampia aikuisia kuin mitä tulevat sukupolvet koskaan tulevat olemaan.
Edellä mainitsemani attribuutit ovat hyvin tärkeitä, kun puhutaan elämästä, sillä maailma on tyly ja arki selviytymistä päivästä toiseen. Samaan aikaan nämä samat nimittäjät voivat myös kääntyä itseään vastaan tehden ihmisestä tylyn, kovakuorisen ja ehkä jopa itsekkään sekä epäempaattisen.
Ikäiseni kuuluvat niin sanottuun X-sukupolveen, jota varsinkin sosiaalisessa mediassa, X-sukupolveen kuuluvien toimesta tosin, ylistetään viimeisenä ”aitona ja rehtinä” sukupolvena. Me ”äxät” kuitenkin sorrumme välillä ihannoimaan, kuinka vanhempiemme kasvatustyökalupakista löytyivät luunapit, äänen korottaminen, tukistaminen ja muita enemmän tai vähemmän fyysisiä rangaistusmuotoja.
Noin 15 vuotta sitten edesmennyt isäni oli monin tavoin monimutkainen ja haastava persoona. Oman aikansa tuotos, jolla oli lukuisia lapsuudestaan ja nuoruudestaan kummunneita haasteita. Kasvatusmetodit, joita häneen oli käytetty, eivät kuuna kullan valkeana kestäisi lähempää tarkastelua. Eivätkä kestäisi nekään pedagogiset ratkaisut, joita hän harjoitti kohdallani.
Mutta niinhän se menee aina: Jokainen sukupolvi on kasvattajana aina hiukan parempi kuin edeltäjänsä. Kun matkustetaan ajassa taaksepäin, isäni vanhemmat olivat kasvattajina varmasti hyvinkin liberaaleja verrattuna omiin vanhempiinsa ja niin edespäin.
”Kyllä mäkin oon saanut vyöstä/koivuniemen herrasta perseelleni ja ihan hyvä musta tuli!” on yleisimpiä puolustuspuheenvuoroja ikäisteni suusta, kun puhe ajautuu kurittomiin lapsiin ja lastenkasvatukseen. Ihmettelen syvästi välillä sitä, miksi me, jotka olemme joutuneet kokemaan koivuniemen herraa ja tukistuksia, niin kovasti glorifioimme ja puolustamme fyysisiä rangaistusmetodeja.
Kuorruttaako aika koetut vääryydet niin paksulla kerroksella kultaa, että korvatillikoita aletaan pitää jopa oikeutettuina? Totta kai se kasetti menee välillä itse kullakin jumiin, kun lapsi päättää iskeä liinat kiinni eikä puhe mene perille. Luulisi meidän aikuisten tietävän paremmin, mikä on oikein ja mikä väärin. Varsinkin, kun meillä on käytössämme kaikki maailman tieto, mitä tulee kasvatukseen.
Jos haluamme lapsillemme parasta mahdollista elämää, avittaa häntä kasvamaan hyväksi ihmiseksi ja muistamaan meidät hyvinä vanhempina, siemen tähän kylvetään jo tavassa, jolla hänet kasvatetaan. Rajojen luominen ja oikean sekä väärän opettaminen ovat avainroolissa, mutta se onnistuu vain esimerkkiä näyttämällä. Ei negatiivisen fyysisyyden avulla.