Isien synnit
Istuimme porukalla työpöydän ääressä, minä, kaksi nais- ja neljä mieskollegaani, kun eräs juontajakollegani käveli paikalle ja kysyi, milloin me miehet olemme itkeneet viimeksi. Yksi totesi, että vuotta aiemmin vaarin hautajaisissa. Toinen kertoi tirauttaneensa pari kyyneltä, kun hänen lapsensa oli tehnyt jotain valloittavaa. ”Pastori, milloin oot itkenyt viimeksi”, kollegani tivasi. ”Enpä jaksa muistaa. Aika kauan siitä on”, vastasin. ”Vittu sä oot kylmäsydäminen.”

Totta. Siitä on varmasti useampi vuosi aikaa, kun olen viimeksi itkenyt. Ja sekin on totta, että olen opettanut itseni kylmäsydämiseksi tunteiden esittämisen suhteen. Tai oikeastaan olen opetellut siihen. Myös elämänkokemus - vastoinkäymiset ja ikävät ihmiskohtaamiset - ovat tuoneet mukanaan ei vain ripausta, vaan nyrkillisen kyynisyyttä ja muurin, jollaista Donald Trump ei koskaan saa rakennettua.

Keskustelu palasi mieleeni, kun katsoin jokin aika sitten Docventures-sarjassa esitetyn dokumentin. Riku Rantalan ja Tunna Milonoffin juontama Docventures on televisiosarja, jonka jokaisessa jaksossa esitetään yksi valittu dokumentti, josta studioon kutsutut vieraat keskustelevat. Syyskuussa esitettäväksi oli valikoitunut vuonna 2017 julkaistu dokumentti nimeltään The Work, jonka ohjauksesta vastasivat Jairus McLeary ja Gethin Aldous.

Dokumentti vie katsojan pahamaineeseen Folsomin vankilaan Kaliforniaan. Elokuvan pääosissa on joukko miehiä, joista osa on kovanluokan rikollisia ja osa ihan tavallisia sukankuluttajia, mattimeikäläisiä. Yhteiskunnan eri ääripäistä tulevat miehet viettävät yhdessä neljä päivää käymällä läpi intensiivistä ryhmäterapiaa. Miehiä yhdistää se, että kaikilla on tahtotila kohdata itsensä ja kipupisteensä, vaikka dokumentin edetessä tulee hyvinkin selväksi se, että vuosia patoutuneen tuskan kohtaaminen vaatii jopa fyysisiä ponnisteluja.

Toksinen maskuliinisuus on termi, jonka käyttäminen on yleistynyt viimeisen vuoden aikana. Aiheesta, puolesta ja vastaan, on kynäilty lukuisia kolumneja, sosiaalisen median päivityksistä puhumattakaan. Tämä taas kertoo asenneilmaston muutoksesta. Vielä kymmenen vuotta sitten ei ollut puhettakaan, että aiheesta olisi voitu puhua yhtä avoimesti. Saati sitten ollessani lapsi tai finninaamainen teini 80- ja 90-luvuilla.

Olin lapsena kiltti ja herkkä, jolla sanottiin olevan ”maailman kokoinen sydän”. Mutta kasvoin nuoruuteni kodissa, jossa miehen malli oli perisuomalainen: turpa kiinni ja hoida hommasi! Kundit, kovat sellaiset, eivät spiidaa. Teini-ikäisenä kallooni taottiin, että mies on mies ja painaa tunteensa syvälle sisimpäänsä. Sukupolvien aikainen kierre passattiin eteenpäin, halusin sitä tai en. Toki vanhempieni, ja varsinkin isäni, tunnelukkoisuuteen vaikuttivat päihdeongelmat, jotka pahenivat ennen kuin hän joi itsensä hautaan.

Eikä oppimaani tunnekylmyyttä helpottanut se, että uppouduin lajeihin, joissa korostunut miehisyys on valtti. Vietin aikaani hien ja testosteronin tuoksuisilla kuntosaleilla ja kamppailu-urheilun parissa. Ystäväpiirini koostui sekä tavallisista sukankuluttajista mutta myös lain laveammalla puolella olevista kavereista ja ystävistä, mikä oli omiaan kasvattamaan muuria ympärilläni. Elämässä ja parisuhteissa tuli lunta tupaan, ja se taas teki minusta kyynisen ja luottamuspula ihmisiä kohtaan kasvoi.

Vaikka ulospäin olin ystävällinen ja kirjoitin someen positiivisia päivityksiä, sisälläni myllersi viha, katkeruus ja vitut kaikesta -asenne. Herkissä tilanteissa kielsin tunteeni, teen sitä edelleenkin, ja nieleskelin muutaman kerran, jotta pääsin ”tilanteen herraksi”.

Katsoessani The Work -dokkaria tunnistin itseni monista elokuvan hahmoista – se oli kuin peili. Kuviteltu kovuus, huonolla tavalla korostettu miehisyys, joka on valunut alaspäin kuin paska putkessa ja tullut ikään kuin ennakkoperintönä ja kokoaikainen itsensä epäily. Ne ovat rakennusaineita, joilla monet miehet on rakennettu. Niin myös minut. Tunne oli helpottava: en ole yksin ajatuksieni kanssa. Tällaisten ajatusten kanssa kamppailevat niin murhamiehet kuin mattimeikäläiset. Isien synnit ovat raskaita taakkoja kantaa itse kullekin.

Vasta ylitettyäni 40 vuoden rajapyykin olen oppinut sen, että terve miehisyys ja sen ”kovan jätkän” mittari on itsensä ja tunteidensa kohtaamista. Kykyä myöntää olevansa heikko ja tarvitsevansa välillä olkapäätä, johon nojata. Haluan osaltani katkaista kierteen, johon niin moni suomalaismies imeytyy ja näyttää vielä syntymättömälle pojalleni omalla esimerkilläni sen, että MIES rakastaa ja on rakastava.

Vielä en osaa olla herkkä ja avoin, mutta opettelen ja harjoittelen.

Tämä sivusto on suojattu reCAPTCHA:lla, ja Googlen tietosuojakäytäntö ja käyttöehdot ovat voimassa. Googlen tietosuoja ja Käyttöehdot löytyvät täältä.