”Aina sua saa hävetä!” Olen kuullut moisen tuhahduksen sihahtavan sekä lapsena vanhempieni että aikuisena muutaman naisystäväni hampaiden välistä. Vain siksi, että olen ollut oma itseni. Myönnettäköön, että välillä olen ehkä ollut villi tai pelleilevä, mutta silti oma itseni. Sellaiseenhan ihmisiä kannustetaan. Sanotaan, että Japanissa eletään häpeäkulttuurissa, mutta uskallan väittää sellaisessa elettävän yhtä vahvana myös täällä pohjolan perukoilla.
”Aina sua saa hävetä!” Neljä sanaa tappavat ilon elämästä ja tylsistyttävät meidät harmaaksi massaksi. Mikä pahinta, kerromme lapsillemme, että häpeämme heitä, vaikka he ovat niitä keitä heidän kuuluukin olla, lapsia. Läheisimpien, niiden joiden pitäisi rakastaa sinua pyyteettömästi, suusta kuultuna sanat viiltävät syvemmälle kuin tuiki tuntemattoman sanomana tehden kohteesta epävarman itsestään. Epävarman siitä, onko itsellä ihmisarvoa lainkaan. Sellainen saa ajattelemaan, että on huono eikä kelpaa sellaisena kuin on. Lapset eivät ala inhota vanhempiaan, vaan itseään.
Meidän keski-ikäisten vanhemmat kasvatettiin häpeän ja hiljaisuuden kulttuuriin. Mitä näkymättömämpi ihminen on, sitä parempi. Yleisesti hyväksyttyä äänekkäämpi tai muuten normista poikkeava oli heti häpeäksi läheisilleen. ”Kakarat, turvat tukkoon!” Halusivat vanhempamme tai eivät, monet jatkoivat samaa kasvatusmetodia, sillä se oli ainoa, minkä monet tiesivät ja tunsivat. Jossain kohtaa valaistuminen tapahtui. Osa päätti, että tämä loppuu minuun. Tulevat sukupolvet eivät toivottavasti tule elämään yhtä ahtaiden sosiaalisten normien sisällä kuin me tai edelliset sukupolvet.
Ikäisilleni häpeä on edelleen erittäin tuttu peikko, joka istuu olkapäällä ja kuiskuttelee, ettemme kelpaa. Lohdutuksen sana: Me kaikki häpeämme jotain. Yksi häpeää kroppaansa, toinen ärrä- tai ässävikaansa, kolmas pituuttaan, kun taas neljättä hävetään tämän ylivilkkaudesta. Jokaisella meillä on asia, jota häpeämme. Saatamme helposti päämme sisällä kuvitella olevamme maailmankaikkeuden ainoita, jotka tuntevat häpeää juuri siitä tietystä asiasta, josta meitä on mahdollisesti piikitelty. Kuitenkin samasta asiasta miljoonat muutkin tuntevat häpeää. Se on yhtä aikaa sekä lohdullista että surullista.
Häpeän tunne juontaa kierteiset juurensa syvälle yhteisöön ja sen arvossa pitämiin ihanteisiin sekä normeihin. Kävin jokin aika sitten erään tunnetun suomalaisen elokuvaohjaajan luennolla. Hän puhui paljon häpeästä ja häpeän tunteesta, jotka olivat syntyneet jo pienenä lapsena. Rahallisesti köyhä perhetausta takasi sen, että ikätoverit nälvivät päivästä ja viikosta toiseen. Milloin haukuttiin vanhoista vaatteista, milloin fyysisestä olemuksesta. Häpeä siitä, ettei ollut ulkoisesti kelvollinen muiden silmissä kalvoi ja nakersi itsetuntoa sekä minäkuvaa, kunnes nuorena aikuisena hän ymmärsi, kuinka kääntää kokemuksensa vahvuudeksi. Häpeän tunteesta on tullut voimavara, josta ammentaa polttoainetta parempiin suorituksiin.
Samaa ihailen suunnattomasti räppäri Uniikissa. Ärrävikainen, normaalia lyhyempi räppäri kuulostaa paperilla Putous-hahmolta, mutta Uniikki on kääntänyt asetelman täysin päälaelleen ja omat fyysiset heikkoutensa vahvuudekseen samalla näyttäen persettä kaikille niille, jotka ovat hänelle naureskelleet tai epäilleet. Uniikin luomasta urasta monet ammattimuusikot voivat vain unelmoida. ”Wörkkii, wörkkii, wörkkii ja rundii. Raidaa niin parhaat, vierellä mun perhe ja frendit, ne on niin rakkaat! Sano R ja riko sun rajat!”
Häpeän itsessäni monia asioita. Teininä häpesin finnien miinoittamaa naamaani, nyt aikuisena isoa kolviani, karvaista selkääni ja sitä, etten aina ymmärrä asioita yhdeltä istumalta. Häpeän sitä, etten ole kovinkaan monimutkainen tyyppi. Mutta ennen kaikkea häpeän lukuisia tekemiäni typeriä asioita ajatellen, että olisinpa ollut fiksumpi ja jättänyt tekemättä.
Ei kuitenkaan pidä kartella häpeän tunnetta. Me kaikki häpeämme joitain joko itsessämme tai tekemiämme tekoja. Toisaalta ajattelen myös niin, että kaikki tekemäni ratkaisut olen tehnyt tietyllä hetkellä käytössä olleiden tietojeni mukaan. Tärkeintä on kuitenkin, ottaako opikseen ja kasvaako ihmisenä vai jatkaako elämäänsä toistaen samoja virheitä.