”Ain’ laulain töitäs tee…”

Jos jossakin, niin Suomessa työhön liittyviä sananlaskuja riittää jokaiselle sormelle ja varpaalle. Miltei kaikissa niissä korostetaan työn tekemisen merkitystä ja halveksitaan leppoisaa olemista. ”Töistä miestä mainitaan eikä suurista sanoista”, ”työn kun näkee, niin tekijän tuntee”, ”laiska töitään luettelee”, ”laiskalla hiki syödessä, kylmä työtä tehdessä” ja niin edelleen.

Suomalaisille työn tekeminen on aina ollut tärkeä ja määrittävä tekijä – jopa ihmisarvon tuottava asia. Tämä ajattelumalli on tiukasti sidoksissa maamme karuun historiaan, sillä edeltäjiemme on pitänyt puskea pää hiessä aamusta iltaan ruokkiakseen perheensä. Hyvin pitkään agraarivaltiossa eläneillä ja myöhään kaupunkilaistuneilla suomalaisilla kun ei ole ollut varaa nauttia elämästä joutomiehinä tai -naisina ulkomaan serkkujensa tapaan. Oman pikantin lisänsä tähän toi protestanttinen ajatus työstä ja työmoraalista sekä duunin tekemisen tärkeydestä. Jopa aika reaganilaisen kapitalistinen ajatus ilman kapitalismin korostamaa menestysliturgiaa, jonka mukaan töitä tehdään, jotta päästäisiin paremmalle oksalle. Työtä tehdään työn itsensä takia. Ei siksi, että saavutettaisiin parempi sosioekonominen asema ja saataisiin louvvoo tilille ja sen myötä taloudellisesti vakaampi elämä.

”Teen töitä elääkseni, en elä tehdäkseni töitä.” Istahdin sohvalle, kun vaimoni katsoi televisiosta suositun Maajusseille morsian -ohjelman Maajussille morsian maailmalla -versiota. Siinä, nimensä mukaisesti, ulkomaalaisille maatilan pitäjille etsitään kumppania suomalaisista naisista. Edellä mainitun kommentin ilmoille heitti libanonilainen maajussi Stefano, joka alleviivasi, että inhoaa ihmisiä, jotka vain jauhavat työstä ja sen merkityksestä. Olin yllättynyt, sillä eihän tuollainen retoriikka perinteisesti sovi maajussin suuhun. Siinä kontekstissa korostetaan aamuviideltä heräämistä ja vähintäänkin kellon ympäri työskentelemistä. Tuollainen taivaanrannan maalaaminen sopii paremmin Instagram-influenssereiden tai mainostoimistojen copywritereiden harrastamaksi pseudofilosofoinniksi.

Jäin miettimään: Stefanon sanoissa on vinha perä ja asenne, jollaista meidän jokaisen tulisi tavoitella. Olla itse edes jollakin tapaa ruorissa eikä antaa työn viedä meitä kuin kuoriämpäriä. Samalla se on myös osoitus murroksesta, joka on alkanut levitä yhä laajemmalle ammattikuntiin ja yhteiskunnallisiin kerroksiin katsomatta: elä itsesi näköistä elämää. Mutta voi kun se olisikin noin helppoa. Kun margariinitehtaan hihnalla joutuu päivystämään vähintään sen kahdeksan tuntia päivässä, on aika vaikea perustella pomolle, miksi lounastauot venyvät parituntisiksi, koska ”en mä nyt elä tehdäkseni tätä duunia, ei tää määrittele mua”.

Nuo menneiden aikojen työn tekemiseen liittyvät sananlaskut elävät edelleen hyvin vahvoina suomalaiskansallisessa identiteetissä, sillä työ, oli se sitten mitä tahansa työtä, määrittelee ihmisarvosi. Jos esimerkiksi olet työtön työnhakija, olet väistämättä kakkosluokan kansalainen. Jos et ehkä muiden, niin ainakin omasta mielestäsi. Eivätkä byrokratia, työnantajien vaatimukset ja kilpailu niistä harvoista avoimista pakoista ole tehneet työllistymistä kovinkaan helpoksi. Kymmenien lähetettyjen hakemusten ja kielteisten päätösten jälkeen paremmallakin itsetunnolla varustettu henkilö väistämättä katsoo peiliin ja miettii, mikä hänessä on vikana. Siksi onkin paikallaan kysyä, onko työ ja sen tekeminen nostettu liian merkittävään rooliin?

Sanotaan, että tee mitä rakastat, niin et tee päivääkään töitä. Toki voit itse rakastaa tekemääsi työtä, jolle omistat aikasi. Juuri sinulle se ei välttämättä tunnu työltä, vaikka siinä sohvalla nyt satutkin vähän vilkaisemaan sähköpostejasi tai valmistelemaan huomista preseä, mutta entä ne ympärilläsi olevat ihmiset? Heille et näyttäydy hommiasi rakastavana ihmisenä, vaan lähimmäisenä, joka mykkänä ja poissaolevana tuijottaa läppärin ruutua.