Dick Johnson sukelsi syvälle nyt jo kuolleiden porno- ja miestenlehtien maailmaan. Kaikki varmasti tietävät, että erityisesti pornolehtien kuolemaksi koitui lopulta internet, mutta millainen historia ja filosofia näiden sensuellien kansien väliin piiloutuu?
Vuosi 1952. Elisabet II kruunataan Ison-Britannian kuningattareksi ja Vladimir Putin syntyy. Suomen viimeiset sotakorvaukset lähetetään Neuvostoliittoon. Helsingin olympialaiset järjestetään ja Armi Kuusela kruunataan Miss Universumiksi.
Miesyleisölle suunnatun Kalle-lehden samaisen vuoden ensimmäisessä numerossa kehotetaan lukijoita käyttäytymään kohteliaasti ja arvostavasti kansainvälisiä kisavieraita kohtaan sekä välttämään epäilyttävän “bisneksen” tekemistä kisaturisteilla.
Vuosina 1950–1956 ilmestynyt Kalle oli nimenomaan miestenlehti, siinä missä esimerkiksi Me Naiset ja Eeva olivat naistenlehtiä. Sisältö oli lähinnä kolumneja, fiktiivistä kaunokirjallisuutta, sarjakuvia sekä “reportaasheja” esimerkiksi Suomen vankiloista ja ydinohjuksista. Loppuaukeamalta löytyi tämän numeron tyttö.
“Ettekö mitenkään voisi toimittaa lehteänne niin, että siinä olisi vain mahdollisimman paljon kauniita naisen kuvia, joita ei ryysyt paljon verhoais ja joutavat erittäinkin liian yksipuolisesti inhottavaa alamaailmaa käsittelevät höpinät pois, sillä niitä ei lue kukaan?”
– Nimimerkki K.O Kallen kysymyspalstalla numerossa 1/1952
50-luvun Kallea ei tule sekoittaa vuosina 1973–2015 ilmestyneeseen samannimiseen pornolehteen. Kalle-miestenlehti lopetettiin vuoden 1956 lopussa, johtuen lehden epäsiveellisyysluokituksesta aiheutuneen lisäverotuksen ja Kustannus Oy Kallen talousvaikeuksista.
Miestenlehtien kulta-aika oli vasta aluillaan. Vuonna 1958 alkoi ilmestyä Jallu, joka oli aluksi sisällöltään hyvin samankaltainen kuin Kalle: haastatteluja, artikkeleita ja ennen kaikkea julkkiskaunottaria. 50-luvun lopulla Jallussa poseerasivat muun muassa Annele Sauli, Anita Ekberg, Marilyn Monroe ja Brigitte Bardot.
Epäsiveellisyys johti sensurointiin ja takavarikkoihin
Edes 1950-luvulla tuohon aikaan rohkeat miestenlehdet eivät olleet mitään uutta. Jo vuosina 1934–1936 Suomessa ilmestyi Meidän Kesken, josta löytyi niin ikään erilaisia reportaaseja, sarjakuvia ja ennen kaikkea yläosattomia kuvia amerikkalaisista ja eurooppalaisista elokuvatähdistä. Epäselvän siveys- ja sensuurilainsäädännön sekä hankalien markkinoiden vuoksi uskaliaat lehdet olivat usein lyhytikäisisiä.
Vuodesta 1927 vuoteen 1998 Suomen rikoslaissa oli pykälä epäsiveellisten julkaisujen estämisestä. Vaikka lakia ei alkuvuosina valvottu sen kummemmin, 1950-luvun lopulla hallitus perusti Epäsiveellisten julkaisujen valvontalautakunnan, jonka tehtävänä oli valvoa lain toteutumista ja arvioida sensuroinnin tarvetta.
Kalle 1/1952
“Joka julkisesti tai julkisuutta karttaen pitää kaupan tahi myy tai muuten levittää taikka sellaiseen paikkaan, johon yleisöllä on pääsy, panee näkyville painotuotteen, kirjoituksen, kuvallisen esityksen tai muun tuotteen, joka loukkaa sukupuolikuria tal säädyllisyyttä, taikka levittämistä tai näkyvillepanoa varten valmistaa tai siinä tarkoituksessa pitää hallussaan sellaisen tuotteen tahi ilmoittaa, miten sellainen on saatavissa, rangaistakoon, vaikkakin vain osa rikokseen kuuluvasta toiminnasta tapahtuisi tässä maassa, sakolla tai enintään kuuden kuukauden vankeudella.”
Entinen hallitusneuvos Hannu Taimisto huomauttaa Ylen haastattelussa, että laki sisälsi laveita ilmaisuja, joita pystyttiin näppärästi tulkitsemaan jokaisen aikakauden tarpeiden mukaan. Pornokauppoja ja divareita ratsattiin, lehtiä ja jopa mustekyniä takavarikoitiin ja kirjoja poltettiin.
Vuonna 1957 lainsäädäntöä tarkennettiin entisestään. Nyt viranomaisilla oli oikeus lakkauttaa julkaisu määräajaksi, mikäli se sisälsi sukupuolikuria tai säädyllisyyttä loukkaavia kirjoituksia tai kuvaillisia esityksiä. Tämä koitui esimerkiksi Cocktail-miestenlehden lakkauttamiseksi.
Aikakauslehdistä puhtaaksi pornoksi
Suomi on pieni maa, myös yrityskentältään. 1960-luvun loppuun mennessä Hymy- ja Tamperelainen -lehdillään omaisuutensa kartuttaneen kustannusmogulin Urpo Lahtisen Lehtimiehet Oy julkaisi suurta osaa Suomen aikakauslehdistä, ja tähän nippuun kuuluivat myös useat porno- ja miestenlehdet. Kalle, Jallu, Ratto ja sitä rataa.
Yksi Lahtisen imperiumin miestenlehdistä oli VIP, joka mainosti itseään “maan ainoana mannermaisena” tai “tyylikkäänä – miehekkäänä”.
VIP 9/1970
Huolimatta VIP-lehden erotiikkaa huokuvasta kannesta, sisältö on lähinnä haastatteluja, ulkomaanrepotaaseja, kolumneja, huumoria tai auto- viski- ja tupakkamainoksia. Keskiosasta löytyy kuitenkin kolmen aukeaman verran täysiä alastonkuvia tämän numeron VIP-tytöstä Annikki Laukkasesta, sekä Kalle Kultalan humoristinen, stadin slangilla kirjoitettu kylkiäisteksti Hei kundit, antakaas kun mä kerron mitä mä näin yhdellä luodolla.
“Nuorempi sukupolvi on valmis kuvauttamaan vaikka peräpukamansa, jos sillä konstilla heltiäisi vähänkin julkisuutta.”
– Kosti Rainesalo, VIP-lehti 9/1970. Itse artikkeli käsittelee iskelmälaulaja Henry Theeliä.
VIP-lehden sisällöstä heijastuu 70-luvun Suomen sielunmaisema. Yleä haukutaan höyryradioksi säästöliekillä, laajassa ulkomaanreportaasissa käsitellään Meksikon kasvavaa marihuanabisnestä. Presidentti Urho Kekkosen entinen luottokuvaaja Kalle Kultala pohdiskelee tekstissään suhdettaan presidenttiin sekä yhteisiä matkoja Havaijille ja Marokkoon, jossa syntyi muun muassa legendaarinen palmuunkiipeämiskuva.
VIP 9/1970
VIP-lehden kaltaiset, miehille suunnatut yleisaikakauslehdet muuttuivat nopeasti puhtaaksi pornoksi 1970-luvulle mentäessä.
Vuonna 1971 Epäsiveellisten julkaisujen valvontalautakunta tutki pornopaketiksi kutsuttua kasaa Hymy, Stump, VIP, Jallu, Jermu ja Nyrkkiposti -lehtien irtonumeroita. Lopputulos oli selkeä: “niiden yksinomaisena ja laskelmoituna tarkoituksena on sukupuolivietin keinotekoinen kiihottaminen sekä kieroutuneen kuvan antaminen ihmisen sukupuolielämästä ja siihen liittyvästä vastuusta”.
Varsinaisten pornolehtien kulta-aika olikin lainsäädännöllisistä selkkauksista huolimatta 1970–1980-luvuilla. Ruotsi ja Tanska vapauttivat pornon myynnin 1960-luvun lopulla, ja pian lehtiä ja elokuvia alkoi tulvia Suomeen.
Vaikka kotimainen lainsäädäntö oli edelleen tiukka, nuorisoliikkeen ja seksuaalisen vapautumisen myötä myös kotimaiset julkaisut muuttuivat entistä vapaammiksi: suomalaisia pornolehtiä painettiin tarpeen vaatiessa jopa Ruotsissa. Alun perin vanhan Kallen kaltaisena miesten aikakauslehtenä julkaistu Jallukin muuttui täydeksi pornolehdeksi 60-luvun lopulla siirryttyään Lehtimiehet Oy:n omistukseen, ja vuonna 1971 julkaistiin jo lähikuvia naisen alapäästä.
Vuoden 1978 Kallen numero 12 mainostaa itseään pienestä koostaan huolimatta “maailman suurimpana seksikuvalehtenä” yli sadalla kuvallaan.
Kalle 12/1978
Lehdestä löytyikin jokaiselle jotain: on Lolita Love -liite, lukijoiden omia alastonkuvia, seksiseteli-kilpailu, kuvia orgioista Ibizalta, seksilelumainoksia sekä seuranhakupalsta. Tekstitkään eivät enää ole syväluotaavia artikkeleita tai reportaaseja, vaan puhdasta erotiikkaa.
Kalle 12/1978
Saman vuonna Jallu julkaisi ennenkuulumattomasti myös yhdyntäkuvia. 1979 lehden kustantaja sai tuomion epäsiveellisestä kuvastosta.
Ratto – juorut ja pornot samassa paketissa
Lehtimoguli Urpo Lahtinen muokkasi Suomen mediakenttää pysyvästi Hymy-lehdellään, joka muuntui nopeasti kiltistä nuorisolehdestä sensaatiohakuiseksi, brittiläistyyliseksi kohujulkaisuksi 1960-luvun Kekkoslovakian rakennemuutoksen, yhteiskunnan arvojen murtumisen ja polarisaation myötä.
Niin ikään Lahtisen kustantama Ratto oli vuosina 1973-1987 erikoinen yhdistelmä juoru- ja pornolehteä. Siinä missä Kalle on kansitekstinsä mukaan maailman suurin seksikuvalehti, on Ratto Suomen suurin miestenlehti. “Maan riettaimmat suljetut sivut tämän Raton välissä – avaa jos uskallat”, kehottaa numero 12/1983.
Tämän numeron artikkeleissa käsitellään muun muassa dopingia, pornotähti John Holmesin rappiota sekä Lahdessa tapahtunutta tuplaraiskausta. Martti “Huuhaa” Innanen veistelee kolumnissaan lappilaisesta kulttuurista. Journalistinen sisältö on sekoitus Alibia, Iltalehteä ja Seiskaa.
Ratto 12/1983
Suurin osa Ratosta on kuitenkin puhdasta seksiä ja pornoa. “Pannaan pyllyyn”, kehottaa kahden aukeaman artikkeli lähikuvineen ja oppaineen anaaliseksin maailmaan. Keskiaukeaman teemana on Saatanan palvojien seksirituaalit, ja lehdessä äänestetään myös vuoden 1983 kovimmista pornotähdistä.
Raton kiertävä toimittaja Börje Mellberg vieraili Tampereella testaamassa 1920-luvulta peräisin olevan legendan “Takuulla, sano Tampereen likka” -reportaasissaan. Mellbergin tavoitteena oli saada helppoa seksiä Tampereen kadulta, vaikka sitten tuhannen markan setelinipun avulla.
“Ratto pani kokeillen ja lähti tarjoamaan Tampereen tytöille selvää rahaa kadulla sillä puheella, että päälle piti päästä”
Börje Mellberg, oikealta nimeltään Risto Pylkkänen muistetaan erityisesti hänen järjestämistään Jallun lukijamatkoista esimerkiksi Thaimaahan tai silloisiin itäblokin maihin. Pornolehden lukijamatkat seksiturismin pesäkkeisiin olivat monille lehden lukijoille ensimmäisiä kosketuksia oikeaan seksiin.
Helpon seksin tavoittelu Tampereella ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen Raton artikkelin mukaan.
“Neljän tunnin yrittämisen jälkeen Börje katsoi parhaaksi lopettaa naisten iskemisen ja päätteli paskapuheiksi kaikki tarinat tamperelaisista miehenkipeistä neitsyeistä”
Ratto 12/1983
Vanhat lehdet ovat nyt taidetta ja nostalgiaa
– Haluaksää oikeesti laittaa näihin lehtiin pääomaa kiinni?
Tamperelaisen divarin omistaja esittelee pienen suostuttelun jälkeen kellarista hakemaansa pinkkaa, päällimmäisenä astikkaita 50-luvun miestenlehtiä viekoittelevine kansineen. Alempana on roisimpaa Jallua, Ratto, Jermua ja monia muita. Lehdet ovat visusti kaunokirjallisuutta etsivien katseilta piilossa kellarissa, sillä niitä ei saa pitää lainkaan esillä. Tarjolla on jokaiselle jotain aina 2000-luvulle saakka.
50–60-lukujen miesten- ja naistenlehtiä tamperelaisessa divarissa. Kalle, Seura ja Me Naiset.
– Näähän on oikeeta keräilykamaa. Porukka kehystää näitä tai pistää asuntonäyttöihin esille.
Vanhojen pornolehtien menekki tuntuu olevan kovaa. Mielikuvat tahraisista, rypistyneistä tai kuluneista kierrätyslehdistä muuttuvat nopeasti arvostetuksi sisustusrekvisiitaksi ja keräilytavaraksi. Hintakin on sen mukainen, sillä 1950–1990-lukujen lehdistä saa nykyään maksaa noin 10-15 euroa kappaleelta ja kysyntä on kovaa.
– Näitä on mennyt myös linnakundeille.
Erityisesti 80-luvun valikoimaa katsoessa tulee nopeasti todenneeksi, että jos resepti toimii, niin turhia sitä muuttelemaan: sekä Jallun, Kallen että Raton kannessa on aina isorintainen nainen samanlaisessa asennossa.
Juurikin 1980-luvulla kotivideot yleistyivät ja teknologia kehittyi vauhdilla. Samalla maksulliset tv-kanavat ja pornoelokuvat muodostuivat nopeasti pornon valtavirraksi, ja eroottisten painotuotteiden kysyntä alkoi hupenemaan.
80-luvulta aina 2010-luvulle saakka perinteiset pornolehdet painivat jatkuvassa kuoleman kierteessä, kun rikoslain uudistukseen vuonna 1998 saakka niiden julkaisua sääteli sama epäsiveellisyyslaki vuodelta 1927, vaikkei lakia enää käytännössä valvottukaan. Epäsiveellisten julkaisujen valvontalautakuntakin oli lakkautettu jo 80-luvulla.
Kalle 9/1989
Loppupäässä lehtien kansissa internetin vaikutukset jo valmiiksi tuskailevalle alalle ovat selkeästi nähtävissä. 2000-luvun viimeisissä julkaisuissa lehdet yrittivät mukailla internetin mukanaan tuomia kuvastoja ja trendejä, ja niissä mainostetaan paljaan pinnan lisäksi muun muassa rooli- ja pissaleikkejä. Internet oli jo tässä kohtaa lyönyt läpi merkittävimpänä pornoalustana, eikä paluuta entiseen ollut.
Jallun päätoimittaja Vesa Riihinen oli silti luottavaisin mielin Ylen haastattelussa vuonna 2010.
– Kaikista taivaskanavista, videoista ja mobiileista huolimatta meillä on vahva luku- ja lehtikulttuuri, joka pitää lehdet hengissä.
Esimerkiksi Jallun levikki oli kulta-aikaan 70–80-luvuilla noin 200 000 kappaletta. Vuonna 2003 se oli enää noin 20 000.
Vuonna 2015 Rattoa, Jallua, Kallea ja suomenkielistä Hustleria julkaiseva Press Masters Oy asetettiin konkurssiin, ja lehtien julkaisu loppui siihen. Esimerkiksi Jallun levikki oli tuolloin enää alle 2000 kappaletta.
Porno – tasa-arvon tyyssija?
Tämän numeron vitsi:
Tiedotus homorintamalta:
Puheet aloitetaan tästä lähin seuraavasti: – Hyvät naiset ja rakkaat herrat…
– Kalle, 1/1952.
Homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos vuosina 1894–1971, ja se luokiteltiin sairaudeksi vielä vuoteen 1981 saakka.
Juri Nummelin kertoo kirjassaan Pulpografia – Amerikkalaisia seksipokkareita suomeksi 1960–1980-luvuilla homoseksuaalisuuden olleen yleinen aihe korkeakulttuurisessa kaunokirjallisuudessa jo 1940-luvun lopulla. Varsinaisessa “käteenvetokamassa” naisten väliset suhteet ovat aina olleet suositumpia.
“Homoaiheiset kirjat taas eivät olleet yhtä suosittuja, sillä niitä lukivat yleensä vain homomiehet, kun lesbopokkareita lukivat myös miehet, joille lesbonaiset saattoivat hyvin olla fantasioiden kohde.”
Samaa mieltä on myös Kallen gay-sivuille kirjoittanut Caesar numerossa 9/1989.
“Heterot todellakin hyväksyvät lesbokuvat mutta vain siitä syystä, että he kuvittelevat, että pääsisivät touhuun mukaan tavallaan pelastamaan tytöt pulasta. [...] Moni heteromies nimittäin kuvittelee, että lesbot ovat siksi lesboja, koska ovat olleet miehenpuutteessa, mutta sehän ei pidä paikkaansa, sillä homoseksuaalit naiset todellakin ovat kiinnostuneita vain tytöistä, joten älkääpäs heteromiehet intoilko turhaan ja jättäkää lesbonaiset rauhaan”
Kalle 9/1989
Vaikka homoseksuaalisuus oli 1970-luvun lopun Suomessa vielä luokiteltu sairaudeksi ja julkinen kehottaminen samaa sukupuolta olevien henkilöiden välisen haureuden harjoittamiseen oli lain mukaan rangaistava teko, esimerkiksi jokaisesta Kallen numerosta 70-luvun lopulla löytyivät Gay-kansan omat sivut sekä runsaasti aiheeseen liittyvää sisältöä.
“Nyt kun kyseessä on todellinen rakkaus, jonka hyväksyt ja haluat jatkuvan, ristiriita tämän yhteiskunnan homoseksualismille kielteisten normien ja nykytilanteen välillä on valmis”
– Osa Kallen asiantuntijaryhmän vastausta nimimerkille “Gay and unhappy” Seksistä on kysymys -palstalla 1978.
Vaikka pornolehdet herättävät herkästi mielikuvia sovinismista ja sukupuolten tasa-arvosta, on pornon kulutus ollut aina formaatista riippumatta sekä miesten että naisten puuhaa, vaikka kuvastoista voi toki olla montaa mieltä.
Siinä missä naispuoliset päätoimittajat olivat Suomen vanhahtavalla ja miesvaltaisella mediakentällä vielä 1980-luvulla harvinaisia, sekä Jallun että Kallen päätoimittajana toimi Arja Utriainen.
Pornolehtien selailu jättää muutakin kuin tahmeat sormet
Sukelus vanhojen pornolehtien maailmaan saa helposti ihmisen pohdiskelemaan modernia erotiikan kuluttamista. Siinä missä menneet sukupolvet ovat saaneet seksuaalivalistuksensa ja sukupuolitietoutensa kavereiden vanhempien vaatekaappeihin tai metsiin kätketyistä lehdistä, nettiporno on mullistanut tämän kaiken.
Pornolehtien mielletään usein edustavan vanhanaikaista, esineellistävää ja alentavaa suhtautumista naisiin, joka on totta esimerkiksi alentavien vonkaus- ja seksiturismireportaasien kohdalla. Toisaalta lehdet uskalsivat puhua avoimesti ja ennakkoluulottomasti esimerkiksi homoseksuaalisuudesta tai fetisseistä aikana, jolloin se ei yhteiskunnallisella tasolla ollut lainkaan mahdollista.
Kenties ihan analogian tai nostalgian hengessä itse kenenkin kannattaa suunnata paikalliseen divariin selailemaan vanhoja Jalluja. Saatatte jopa yllättyä!
Teksti ja kuvat: Teemu Peltoniemi
Lähteet:
Perinteiset miestenlehdet voivat hyvin. Yle 25.2.2010
Pornolehdet Jallu, Kalle ja Ratto lakkaavat ilmestymästä. HS 21.10.2015
Seksisensuurin lyhyt oppimäärä. Yle 5.9.2017
Juri Nummelin: Pulpografia Erotica. Kustantamo Helmivyö 2021
Kalle 1/1952
VIP 9/1970
Kalle 12/1978
Ratto 12/1983
Kalle 9/1989