Partaa on paheksuttu pitkiäkin aikakausia historiassa, ja siihen on liitetty erilaisia myyttisiä uskomuksia esimerkiksi demoneista ja pahoista hengistä. Jo luolamiehistä lähtien parran leikkaamiseen on käytetty esimerkiksi teroitettuja piikiviä tai simpukoita.
Sivilisaation alusta saakka miehen parta on ollut valtaapitävien, voimakkaiden valloittajien tai jopa jumalten symboli. Historiallisesta merkittävyydestään huolimatta parrat ovat olleet sivilisaatioiden alkuajoista saakka suosittuja ja hyväksyttyjä vain yleensä lyhyitä aikoja kerrallaan.
Nykyisessä Lähi-idässä, Eufrat- ja Tigrisjokien suistossa sijainnut Mesopotamia oli 8000–2000 -luvuilla ennen ajanlaskun ensimmäisiä sivilisaatioita. Siellä keksittiin muun muassa kaupunkien, kehittyneen maanviljelyn ja oikeusjärjestelmän lisäksi parran huolittelu ja muotoilu.
Mesopotamian muinaiset miehet värjäsivät partansa hennalla sekä kultahileellä ja tulivat samalla keksineeksi myös partaöljyn, sillä partoja hoidettiin ja muotoiltiin seesamöljyllä.
Muinainen Egyptin kuningaskunta puolestaan oli ensimmäisiä sivilisaatioita, joka ylläpiti ja kehitti erilaisia ulkonäköön ja kauneuteen liittyviä ihanteita ja trendejä. Egyptiläiset arvostivat erityisesti karvattomuutta, sillä ajan uskomuksiin kuului ajatus siitä, että demonit ja pahat henget voivat ottaa vallan ihmisessä pitkien hiusten tai parran kautta.
Parturit olivatkin egyptiläisessä yhteiskunnassa korkeasti arvostettuja ja varakkaita hengellisen hyvinvoinnin ylläpitäjiä, jotka pitivät pahan loitolla ihmisistä.
“Papistolle karvat olivat merkki synnillisestä epäpuhtaudesta, jolle ei ollut sijaa pyhässä jumalaisessa yhteydessä. Karvojen hävytön röyhkeys pistää itsepintaisesti esiin ihon alta nähtiin jonakin synnillisenä ominaisuutena, joka oli taltutettava. Uskonnolle vihkiytyneet miehet olivatkin järjestäytyneissä sivilisaatioissa ensimmäisiä, jotka järjestelmällisesti poistivat omaa kasvokarvoitustaan.”
– Elias Lehto kirjassaan Karvan verran kaunihimpi: Parrasta visuaalisen kulttuurin ilmiönä ja sukupuolittavana merkitsijänä
Kreikka ja Rooma – antiikin tyyliviholliset
Muinaisessa Kreikassa arvostettiin partoja suuresti. Tuuhea ja pitkä parta oli osoitus miehisyydestä ja vertaansa vailla olevasta älykkyydestä. Ylijumala Zeus ja hänen poikansa Herakles olivat aikansa miesten suurimpia tyyli-ikoneita, ja myös veistostaiteessa miehet esitettiin usein komeiden ja pitkien partojen kera. Kreikkalaiset miehet kiharsivat partojaan esimerkiksi kuumien pihtien avulla, ja partoja öljyttiin nykypäivänäkin kosmetiikassa suositulla risiiniöljyllä.
Sen sijaan sotaretkistään tunnetuille roomalaisille karvattomuus ei ollut tuolloin pelkästään tyylikysymys jolla erotuttiin vihollisista, vaan samalla strateginen etu. Makedonialainen sotapäällikkö Aleksanteri Suuri teki valtakaudellaan 336–323 eaa. armeijan parrattomuudesta uuden normin, sillä hän pelkäsi, että parrakkaisiin sotilaisiin olisi helppoa tarttua parrasta miekka- ja keihästaisteluiden ohessa. Pian muinaisen Rooman armeijan yleiseksi käytännöksi muotoutuikin sileäksi tai lyhyeksi ajettu parta, ja trendi levisi pian myös muinaisen Kreikan armeijaan.
Egyptin kuningaskunnan jälkeen seuraava merkittävä miesten parranhoiton aikakausi olikin juuri muinaisessa Roomassa.
Tavalliset roomalaiset eivät juurikaan tunteneet parturin tai parranajon käsitettä ennen vuotta 296 ennen ajanlaskun alkua. Tuolloin sisilialainen parturi Ticinius Mena saapui Roomaan ja perusti kaupungin ensimmäisen parturiliikkeen, josta sai alkunsa pitkään kukoistanut roomalainen grooming-kulttuuri.
Varakkaat roomalaiset viettivät pian useita tunteja päivittäin parturissa erilaisissa hoidoissa jotka koostuivat esimerkiksi parranajosta, hiustenleikkuusta, pääalueen hieronnasta sekä eksoottisten öljyjen hieronnasta partaan ja päänahkaan.
Taidokkaasti leikattua ja muotoiltua partaa pidettiin varakkuuden ja hyvinvoinnin merkkinä, joka erotti vapaat miehet orjista ja köyhistä. Parturit olivat kylpylöiden lailla kokoontumispaikkoja, joissa miehet pitivät yllä sekä hyvinvointiaan että myös sosiaalisia suhteitaan.
Rooman keisarit olivat aikansa miesten tyyli-ikoneita, samalla myös roomalainen muoti seurasi keisarien mieltymyksiä: esimerkiksi Julius Caesar tunnettiin hallitsijakaudellaan vuosina 49–44 eaa. sileästä leuastaan ja lyhyistä, eteenpäin kammatuista hiuksistaan, joilla hän peitti tarinan mukaan vetäytyvää hiusrajaansa.
Keisari Hadrianuksen (117–138 jaa.) aikakaudella parrat olivat erittäin suosittuja kaikkien roomalaisten miesten keskuudessa, sillä keisari itse suosi partaa taisteluissa arpeutuneiden kasvojensa peitteenä. Hadrianus tuli samalla todennäköisesti luoneeksi pohjan parran ja maskuliinisuuden yhteydelle miesten muodissa.
Parrakkuus tai parran puute olivat Roomassa tapoja erottaa vapaat miehet orjista. Tiettyinä aikakausina orjat pakotettiin ajamaan kasvonsa sileiksi, jotta luonnollisuutta ja kreikkalaisia perinteitä kunnioitaneet vapaat miehet voivat erottua heistä. Sileäposkisuuden ollessa trendikästä, orjia kiellettiin leikkaamasta naamakarvoitustaan.
Parrakas ritari oli viriili mies, siloposkinen munkki vahva uskossaan
“Älkää leikatko hiuksianne lyhyiksi ohimoilta älkääkä leikkaamalla turmelko parran reunaa.”
– Raamattu, 3. Mooseksen kirja, luku 19.
Rooman valtakunnan luhistuttua ja kristinuskon muodostuttua Euroopan valtauskonnoksi, myös yleinen suhtautuminen partoihin muuttui ja seurasi pääasiassa kristinuskon eri suuntauksia. Keskiajalla parrattomuus oli yleistä, sillä erityisesti katolilainen kirkko tuomitsi parrat miehillä syntisinä.
Hallitsijat ja aateliset asettivat myös keskiajan Euroopassa silloiset trendit alamaisilleen, ja Paavin ohjeistuksesta myös valtiaat ajelivat usein huolellisesti viiksensä ja partansa. Kuitenkin esimerkiksi sydänkeskiajalla 800–1200 -luvuilla muun muassa ritarit ja kuninkaat suosivat partoja miehisen voiman symbolina. Tuuhea ja runsas parta viesti mieskunnosta ja maskuliinisuudesta, kun taas uskonnollisten johtajien sileät leuat kertoivat pidättäytymisestä ja vahvasta uskosta.
Viimeistään 1500-luvulle mentäessä parrat alkoivat jälleen yleistyä erityisesti Englannin ja Ranskan valtiailla. Samaan aikaan laadukas parranleikkuu- ja muotoilu alkoi jälleen saavuttaa takaisin statustaan varakkuuden ja hyvinvoinnin symbolina, kun renessanssin myötä luonnollisuuden ja antiikin ihanteita alettiin jälleen arvostaa Euroopassa.
Viktoriaanisessa Englannissa parrattomuutta ei pidetty pelkästään naisellisena ja paheksuttavana käyttäytymisenä, vaan pelkästään parran ajaminen tai muotoilu olivat miehille sopimatonta käyttäytymistä.
Sekä Euroopassa että Aasiassa on vuosisatojen saatossa myös verotettu parrakkaita miehiä heidän naamakarvoituksestaan. Kiinan keisari Ming-Taizu Hongwu sääti partaveron jo 1300-luvulla ja Englannin kuningas Henrik VIII alkoi verottaa partoja vuonna 1535. Venäjän keisari Pietari Suuri kielsi parrat osana uudistuksiaan, joilla hän halusi tehdä Venäjän valtakunnasta länsimaalaisemman. Partansa sai kuitenkin pitää maksamalla partaveron, ja todisteeksi tästä sai partapoletin.
Venäjän keisarin Pietari Suuren aikainen partapoletti vuodelta 1705. Partaveron maksaneet miehet saivat tällaisen todistukseksi verontarkastuksen varalle. Kuva: U.S State Department
Toisaalla parran kasvatus on ollut jopa pakollista rangaistuksen uhalla. Axel Naver, Eric Thorsson ja Anders Bergstedt kertovat Partakirja-teoksessaan Ruotsin armeijan tiettyjen Taalainmaan rykmenttien antaneen 1700-luvulla raipparangaistusta parrattomille miehille.
Maailmansodat tekivät siloposkisuudesta jälleen normin
Partojen valtavirran pitkään kestänyt aikakausi sai merkittävän päätöksensä 1900-luvun alun ja maailmansotien myötä, kun Yhdysvaltalainen liikemies King Camp Gillette loi 1800-luvun lopulla edullisen, massatuotetun partaveitsen vaihdettavalla terällä.
Pian alkanut ensimmäinen maailmansota kemiallisine aseineen teki siloposkisuudesta käytännön armeijassa, sillä kaasunaamari ei ole tiivis, mikäli väliin jää parta- tai viiksikarvoja. Tunnetuin tapaus kaasunaamariin sopeutetusta viiksityylistä löytyi itävaltalaiselta vesivärimaalarilta, Adolf Hitleriltä.
1800- ja 1900-lukujen aikana parrat yhdistettiin erilaisiin paheksuttuihin ja yhteiskuntajärjestystä uhkaaviin vastarintaliikkeisiin kuten esimerkiksi kommunismiin, beatnikeihin tai hippeihin. Vasta 2000-luvun aikana parrakkuudesta on jälleen valtavirrassa tullut trendikästä ja hyväksyttävää.
Teksti: Teemu Peltoniemi
Kuvat: Petri Huhtinen, U.S State Department
Heräsikö jutusta palautetta tai uusia jutun arvoisia ideoita? Voit laittaa ne suoraan Dickin omalle toimittajalle Teemulle osoitteeseen teemu.peltoniemi(at)roguestock.fi